Retki Viirilän suolle Sipoonkorpeen

Vetistä suota

Kun oli taas aurinkoinen päivä ja ihmisillä vapaata, oli arvattavaa, että tunnetummat luontokohteen ovat tupaten täynnä. Niinpä me suuntasimme taas paikkaan, missä ihmisiä sai hakemalla hakea. Ajoimme pyörällä Viirilän kentän reunaan, sinne ei muuten saa nykyään autoja pysäköidä ollenkaan, ja lähdimme sieltä kävelemään Viirilän suon ympäristöön. Reitti oli suurelta osin varsin vaikeakulkuista, polutonta maastoa ja märkää suota, joten oli oletettavaa, että muita ihmisiä siellä ei näkyisi. Eikä näkynyt.

Tänään nähtiin jo toinen pohjantikka parin viikon sisään. Se oli syömässä kuusessa varsin vaikeakulkuisessa maastossa jyrkässä kalliomäen rinteessä, jossa oli kaatuneita puita. Sai tehdä jonkinmoisen lenkin, että pääsi kiertämään sopivaan kuvauspaikkaan.

Pohjantikka

Korkean kalliomäen päältä näkyi melkein kotiin, linnuntietä 6.6 km päässä oleva Kulokukkula näkyi hyvin. Myös suo näkyi hienosti eri suunnissa, mutta pääosa avoimesta suosta on tähän aikaan vuodesta aika väritön. Viirilän suolla on aika paljon todella märkiä paikkoja, kuten alla olevassa kuvassa näkyvä suon reuna.

Märkää suota lintuperspektiivistä korkealta kalliomäeltä

Evästauko pidettiin vähän alempana kalliolla tuulelta suojassa. Harmi, kun tänäänkin oli niin tuulinen päivä, ettei saanut eväitä syödessä katsella komeita maisemia. Taukopaikalta nähtiin, kun neljätoista kurkea otti vähitellen korkeutta ja lopulta ne lähtivät jatkamaan muuttomatkaa pohjoiseen todella korkealla. Hirveän vaikea arvioida, kuinka korkealla ne olivat, mutta arvaisin, että enemmän kuin puoli kilometriä.

Kurjet ottivat korkeutta ennen kuin jatkoivat matkaa pohjoiseen

Muutamien sinivuokkojen ja leskenlehtien lisäksi nähtiin joitain muitakin kukkia, mutta lajin tunnistus jäi tekemättä.

Joku keväinen kukka, ensin luultiin imikäksi, mutta ei se kyllä se taida olla

Jonkin matkaa käveltiin maakaasulinjaa etelään, samaa, mistä menee lumitalvina latu Hakunilasta Keinukallioon, sillä nähtiin ensimmäiset kolme ihmistä ja koira. Suon eteläpäästä piti kääntyä takaisin Viirilän suuntaan menevällä polulle, mutta käännyttiin vahingossa Kuusijärven suuntaan. Sieltähän alkoikin tulla jatkuvana virtana väkeä. Tai no, ehkä vähän liioittelen, mutta kumminkin turhan paljon. Poikkesimme samantien polulta metsään, siellä saatiin taas kulkea rauhassa. Ja ihan hyvä reittihän se olikin, nähtiin kukkiva näsiä.

Näsiä kukkii

Sipoonkorpi on vielä sen verran nuori kansallispuisto, että sieltä löytyy vielä vanhojen metsien lisäksi paljon nuorempaakin. Metsänhoitotöitä on tehty viimeisinä vuosikymmeninä.

Sipoonkorpi on nuori kansallispuisto, joten nuorta metsääkin löytyy

Siitä olikin aikaa, kun olen viimeksi sulan maan aikaan Viirilän suon ympäristössä käynyt. Oli oikein hieno retki.

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: , ,

Hiihtotalvi 2019-2020

Poroaidan portilta Laanilan suuntaan 27.10.2019

Talvi 2019-2020 oli niin erikoinen, että sitä ei ihan äkkiä unohda. Toisaalta meillä oli alkutalvesta kolme todella hienoa hiihtoreissua, kaksi Saariselälle ja yksi Lillehammeriin. Toisaalta etelässä talvi oli surkea, suorastaan olematon. Kotiladuilla ei päässyt hiihtämään kertaakaan, lunta ylipäänsä ei ollut ollenkaan. Etelän hiihtokausi päättyi 22.3., kun latujen kunnnostus loppui koronaepidemian takia. Meidän hiihtokauden piti päättyä viikon päästä Lapponia-hiihdon Karra-Huikoseen ja tällä hetkellä meidän piti olla Kilpisjärvellä. Toisin kävi.

Hiihtotalvi kuitenkin alkoi loistavissa olosuhteissa. Olemme varsin monena vuonna olleet Saariselällä loka-marraskuun vaihteessa. Yleensä on päässyt hiihtämään tykkilumella, joskus vähän luonnonlumellakin. Kerran ei päästy hiihtämään ollenkaan. Tällä kertaa olimme suunnitelleet vaellusta oletuksena, että lunta ei ole eikä tykkilatua ole saatu vielä tehtyä. Lokakuun viimeisellä viikolla Saariselällä oli kuitenkin täysi talvi, 30-40 cm lunta ja aurinko paistoi monena päivänä. Pakkasta oli pääosin 10-15 astetta. Oli yksi hienoimmista hiihtoviikoista koskaan.

Vahtamapää nähtynä Kuutamoladulta 29.10.2019

Poroja ladulla Laanilassa 29.10.2019

Marraskuussa olisi päässyt jo Oittaalla hiihtämään, kun siellä saatiin tykitettyjä lyhyen pakkasjakson aikana latua. Noista lyhyistä pakkasjaksoista tulikin tyypillistä menneelle talvelle, parhaimmillaan taisi olla vain 2-3 vuorokautta kerrallaan pakkasta, yleensä vain vuorokausi tai yksi yö. Välillä oli pitkiä jaksoja vesisadetta, tuulta, 5-7 astetta lämmintä. Ei ollut intoa lähteä hienon hiihtoviikon jälkeen kiertämään lyhyttä latua vesisateessa Oittaalle, kun ajomatkaakin tulee kotoa puoli tuntia suuntaansa. Niinpä liikunta oli pääasiassa maastopyöräilyä.

Seuraava reissu Saariselälle oli itsenäisyyspäivän tienoilla. Lunta oli paljon ja latuja auki kuin ennen vanhaan, jopa Kiilopään yli pääsi hiihtämään koneella ajettua latua. Kaamos juuri alkoi ja päivät olivat pilvisiä. Keli oli hyvä, pakkasta oli selvästi vähemmän kuin lokakuun lopussa.

Sivakkaojan latu 5.12.2019

Valolatua 8.12.2019

Kun Saariselältä tultiin kotiin, keli etelässä oli samanlainen kuin marraskuussakin. Edelleenkään hiihto lyhyellä tykkiladulla Oittaalla ei innostanut, maastopyöräily vei voiton. Mielessä oli jo pitkään odotettu hiihtoreissu Lillehammeriin vuoden vaihteessa. Ennen joulua kävin kuitenkin kahlaamassa loskassa ruuhkassa Oittaalla. Oli se varmaan hyvä latu, mutta tuolta se tuntui, eikä into riittänyt sitä kiertää kuin tunnin.

Ennen Norjaan lähtöä käytiin kerran myös Hyrylän Urheilukeskuksessa Tuusulassa. Siitä tulikin meidän tämän talven kotilatu, sinne oli ajomatkaa vain 11 minuuttia kotoa. Latu oli hyvässä kunnossa eikä ruuhkaa ollut, mutta täytyy myöntää, ettei 370 metrin latu oikein innostanut. Tunti siinä taidettiin silti hiihtää. Silloin tuntui, että jos ei tule luonnon lunta, keskityn maastopyöräilyyn.

Hyrylän Urheilukeskuksen tykkilatu 27.12.2019, pituutta sillä oli tuolloin 370 metriä

Jos oli lokakuun reissu Saariselälle hieno, todella hieno oli myös matka Nordseteriin Lillehammeriin. Viidestä täydestä hiihtopäivästä ja yhdestä iltalenkistä jäivät mieleen paitsi mahtava 600 kilometrin latuverkosto upeine maisemineen, myös hienot auringonlaskut ja helmiäispilvet. Lunta oli lähes metri. Aurinko paistoi joka päivä, mutta päivät olivat varsin tuulisia.

Auringonlasku ja helmiäispilviä Nordseterissä 1.1.2020

Vähän ennen auringonlaskua Nordseterissä 3.1.2020

Lähellä Nattrudstilenin hiihtokeskusta 4.1.2020

Norjasta paluun jälkeen tammikuun sää muistutti edelleen marraskuun säätä. Hiihtämässä käytiin harvakseltaan Hyrylässä, missä latu vaiheittain piteni kehnoista keleistä huolimatta ja oli oikeastaan varsin hyvässä kunnossa ja lumi puhdasta. Edelleen olin useammin pyörän kanssa metsässä kuin tykkiladulla.

Latu täysin lumettomassa maisemassa 26.1.2020, pituutta taisi olla tuolloin jo 750 metriä

Kun helmikuu alkoi, eikä talvesta edelleenkään ollut minkäänlaista tietoa, mielessä alkoi jo pyöriä Lapponia-hiihto pääsiäisen jälkeen. Miten siitä selviäisi edes lenkkivauhdilla, viiteen päivään 60 + 50 + 80 km, jos alla on vain tunnin lenkkejä helpossa maastossa pari kertaa viikossa. Viikoittain olin sentään pyrkinyt tekemään kolmen tunnin lenkin maastossa pyörällä. Helmikuussa päätin, että rupean tekemään viikoittaisen kolmetuntisen hiihtämällä. Ensimmäinen kerta oli Oittaalla, seuraavalla viikolla Hakunilassa. Oittaa tuntui raskaalta, kun oli hiihtänyt vain tunnin lenkkejä helpolla Hyrylän ladulla. Eihän Oittaallakaan ollut korkeuseroa kuin 24 metriä, Lapponiassa sitä olisi 300 metriä.

44 km lenkki Oittaalla 7.2.2020, latua oli silloin 2,5 km

Viikkoa myöhemmin Hakunilassa pääsi hiihtämään FIS-kisojen kisaladulla ja lyhyellä helpommalla pätkällä 3 km lenkkiä. 43 km lenkki oli tuolla ladulla kova, nousua tuli 900 metriä. Tuossa vaiheessa kuitenkin alkoi tuntua siltä, että hiihtokunto paranee vauhdilla.

43 km lenkki Hakunilassa 3 km ladulla 14.2.2020

Seuraavana päivänä kävin hiihtämässä lyhyemmän lenkin Petikossa, johon oli saatu tehtyä 2,3 km lenkki. Tuolloin kuitenkin satoi jo vettä ja se ilta ja seuraava päivä olivat karmeita latujen kannalta. Vettä tuli valtavasti tuulen kanssa ja ainakin Hakunilan ja Petikon ladut menivät hiihtokelvottomiksi. Helmikuussa satoi kaikkiaan 115 mm ja kaikki tuli vetenä.

Seuraavan kerran pääsin hiihtämään kolme viikkoa myöhemmin, kun olin ollut sairaana yli kaksi viikkoa eikä olo meinannut helpottaa millään. Välissä toki olisi latujen puolesta päässyt hiihtämään, Hyrylän ja Oittaan ladut pysyivät parhaassa kunnossa. Hiihtämään pääsin seuraavan kerran 7.3., silloin Keinukalliossa. Lopputalvi kuitenkin hiihdettiin Hyrylässä, jossa latu oli lopulta noin kilometrin mittainen. Kun vielä tammikuussa into ei riittänyt kiertää lyhyttä latua, lopuksi se olikin jo aika mukavaa. Maaliskuussa oli paljon aurinkoisia säitä ja yöpakkasia, joten latu oli loistavassa kunnossa.

Hyrylän latu viimeisenä kunnostuspäivänä 22.3.2020

Koronan takia latujen kunnostus lopetettiin sunnuntaina 22.3. Hiihtämässä käytiin Hyrylässä vielä seuraavana aamuna ja myös keskiviikkoaamuna, mutta siihen se sitten loppui, hiihtokausi. Matkaa Muonioon ja Kilpisjärvelle ei tullut.

Hiihtokilometrejä kertyi alle tuhat, Tiinalle vielä vähemmän. Itse olen kaiketi hiihtänyt näin vähän viimeksi 12-vuotiaana. Pyöräilyä sen sijaan kertyi varsinkin tammikuussa ennätyksellisen paljon.

Hiihtotalvesta jäi päällimmäisenä mieleen lokakuun hienot kelit Saariselällä, Lillehammerin valtava latuverkosto ja komeat auringonlaskut ja hienot aamulenkit Hyrylän ladulla maaliskuussa.

Kategoria(t): Hiihto | Avainsanat: , , , ,

Luontoretki Keimolan Isosuolle

Suolla on aina mukava mutta raskas kulkea

Luontoretket jatkuvat. Eilen ajettiin pyörillä pääosin metsien kautta Tussinkoskelle ja Tuusulan puolelle Sikokalliolle. Sikokalliolla kuultiin kevään ensimmäinen laulurastas. Hyrylän urheilukeskuksen lammella taas nähtiin ensimmäinen västäräkki. Paluumatkalla tehtiin lenkki Ruotsinkylän tutkimusmetsien kautta.

Tänään oli vuorossa patikointia, kohteena Keimolan Isosuo. Jätettiin auto parkkiin Kivistön liityntäpysäköintiin. Autoja oli yhteensä ehkä kymmenen isolla parkkipaikalla, joten ei viety paikkaa työmatkalaiselta.

Isosuon sanotaan olevan pääkaupunkiseudun edustavin keidassuo. Se on kokonaisuudessaan Natura-aluetta ja keskiosat lisäksi luonnosuojelualuetta. Suo on ojittamaton, luonnontilainen, harvinaista täällä etelässä.

Suon pohjoisosan nevaa

Suokasveja

Talven yli säilyneitä karpaloita oli vielä paljon, pääosa maistui vielä hyviltä

Metsäkauriin ja/tai valkohäntäpeuran jätöksiä suolla oli paljon, ja yksi kauris nähtiinkin suon reunan kalliomäellä. Lintuja oli vähän, lähinnä vihervarpusia ja tilhiparvi. Enpä muista nähneeni tilhiä ennen tähän aikaan täällä etelässä. Ehkä ne syövät karpaloita. Vähän niitä on Tiirankin mukaan nähty Uudellamaalla viime päivinä.

Karpaloita tosiaan oli suolla vielä aika paljon. Tiina söi niitä enemmän, kuulemma pääosa oli hyviä. Minulle sattui huono heti ensimmäisenä eikä sitten tehnyt mieli maistaa lisää. Keväisten karpaloiden sanotaan olevan makeampia kuin syksyllä ja varmasti niin onkin elleivät sitten ole jo käyneitä. Karhut kai niitä tykkäävät syödä talviunien jälkeen.

Isosuolta löytyy monia eri suotyyppejä. Itse en niitä kovin hyvin tunne, mutta pohjoisen osan keskusta oli nevaa, länsireuna korpea, pääosa suosta erilaisia rämeitä. Ainakin suopursuräme on helppo tunnistaa.

Suopursurämettä Isosuolla

Tähdättiin evästauolle suon lounaisreunassa olevalle kalliomäelle. Suunnistaminen suolla oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, kun aurinkokin meni sopivasti pilveen. Gepsijäljestä tuli melkoinen koukero, välillä mentiin lähes 180 astetta väärään suuntaan, pariinkin otteeseen, mutta lopulta löydettiin se kalliomäki ja saatiin syötyä siellä eväät.

Paluumatkalla kierrettiin suo eteläpuolelta.

Muistelin joskus suunnistaneeni radioaseman tienoilla, kuntorastit Vantaankosken koululta käsin. Samoin muistin, että vuonna 1986 oli hiihtosuunnistuksen piirinmestaruuskilpailut samaiselta koululta. Kaivoin kartan kartta-arkiston kätköistä esiin, alla siitä pala, jossa Isosuo näkyy. Itse suo on entisellään, mutta ympäristö on paljon muuttunut.

Hiihtosuunnistuksen piirinmestaruuskilpailut Vantaankoskella 1986, kartalla näkyy Isosuo ja vanha radioasema

Radioaseman alue suon itäpuolella on merkattu avoimeksi alueeksi, nyt siinä kasvoi hyvinkin kymmenmetrinen metsä. Radioasema oli Posti- ja Telelaitoksen rannikkoradioasema. Keimolan asema hoiti lyhytaaltoyhteyksien vastaanoton, Nummelan ja Leppävaaran asemat lähetyksen. Asema avattiin vuonna 1952 ja se lopetti toimintansa 1999. Kerrotaan, että radioaseman ympärille useiden kilometrin säteelle ei saanut vetää normaaleja ilmasähköjohtoja, koska pelättiin häiriöitä. Maakaapeleiden vetäminen oli liian kallista. Niinpä alueen taloissa oltiin öljylamppujen varassa vuoteen 1957 saakka.

Kartan koillisosassa oleva valkoinen alue aidan sisällä on Keimolan moottorirata. Vuonna 1966 avattu rata tosin oli suljettu jo vuonna 1978. Nyt paikalla on Keimolanmäen kerrostaloalue.

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: , ,

Luontoretki Meikolle

Meiko nähtynä itäpään rantakallioilta

Meillä on menossa loma kotona sen sijaan että oltaisiin hiihtämässä Muoniossa ja Kilpisjärvellä. Sattuneesta syystä… Niinpä on aikaa kierrellä metsässä. Viikonloppuisin ei kannata mennä mihinkään tunnettuun luontokohteeseen, niissä on aivan liikaa ruuhkaa ja liian monella unohtuu, miksi me kaikki uusmaalaiset olemme nyt Uudellamaalla. Viikonloppuisin etsitään metsiä, jossa on vähän muita, mutta kun kerran ollaan lomalla, arkipäivinä on ruuhkatonta käydä välillä muuallakin. Eilen sattui olemaan muuta asiaa Kirkkonummen suuntaan, joten kävimme retkeilemässä Meikon maisemissa.

Meiko on minulle tuttu yhdestä puulaakisuunnistuksesta reilun kymmenen vuoden takaa. Siitä oli mielikuva, että maasto on todella hienoa. Ja todella hienoahan se oli, oikeaa erämaamaastoa.

Kiersimme Meiko-järven. Sen kiertää merkitty polku noin 8 km, mutta kuljimme varsinkin järven eteläpuolella eri reittejä ja kävimme myös Vitträsk-järvellä. Maasto on kalliomaastoa, välissä suonotkoja. Etelässä on iso Slätmossen-suo. Meikon pohjoispuolella on useita pieniä metsälampia, mutta sillä alueella emme käyneet.

Suolla näimme sekä kurkia että laulujoutsenia.

Kurki

Laulujoutsenia

Eilen oli paljon kurkia muuttamassa, näimme retken aikana useita auroja, vaikka metsän keskeltä niitä ei ollut helppo nähdä. Jos eivät pitäisi ääntä, olisi monta kertaa jäänyt huomaamatta.

Monta kurkiauraa lensi yli päivän aikana

Ensimmäinen evästauko pidettiin Vitträskin rantakallioilla. Yritin kiikaroida järven toisella puolella olevia vesilintuja, mutta en onnistunut niitä tunnistamaan, olivat liian kaukana. Luultavasti olivat sinisorsia. Vitträskillä kuultiin kevään ensimmäinen kulorastas.

Evästauon jälkeen käveltiin vähän matkaa Vitträskin rantaa ja suunnattiin sitten takaisin Meikoa kohti. Merkitty polku meni hiukan kauempana rannasta, joten päätettiin kulkea rantapolkua kohti järven länsipäätä. Alueella oli jäänteitä venäläisten Porkkalan vuokra-ajalla 1944-1956 rakentamista bunkkereista ja muista linnoitteista. Vuokra-alueen raja kulki tuolloin jonkin matkaa Meikon pohjoisrannan pohjoispuolella. Tuolta rantapolulta nähtiin kymmeniä telkkiä ja pienen saaren ympärillä oli kanadanhanhi, laulujoutsen ja kalalokkeja.

Kanadanhanhi, laulujoutsen ja kaksi kalalokkia

Meikon länsipäässä oli pieni lampi, josta kuului hirmuinen kurnutus. Siellä oli paljon ruskosammakoita. Olen tuollaista konserttia päässyt ennenkin kuuntelemaan, ainakin Salon Halikonlahdella, mutta en silloin selvittänyt, mitä sammakoita ne olivat. Luulin, että sammakoita on Suomessa lukemattomia lajeja, mutta ei niitä tiettävästi olekaan kuin muutamia. Nämä olivat niitä ”tavallisia” sammakoita, ruskosammakoita.

Ruskosammakkoja oli pienessä lammikossa paljon ja kurnutus oli melkoinen

Toinen eväsatauko pidettiin Meikon länsipään yhdellä rantakalliolla. Paluumatka järven pohjoispuolta kuljettiin merkittyä polkua pitkin.

Oli kyllä kaikkiaan hieno retki todella hienossa maastossa. Sinne pitää joskus toistekin mennä retkeilemään.

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: ,

Metsälenkki Kirkkosuolle

Firan vanhan soramontun uusi pohjavesijärvi

Päivän retken reittikartta

Eilen pyöräiltiin Viinikanmetsän luonnonsuojelualueelle, jossa ei osin odotetustikin ollut kauheasti nähtävää näin aikaisin keväällä. Lehdetön jalopuulehto ei ole kovin kummoisen näköinen, kun puissa ei ole lehtiä eikä maassa juuri mitään vihreää. Ensimmäiset sinivuokot kyllä nähtiin. Tänään lähdetiin tutkimaan Vantaan ja Tuusulan rajalla olevaa Kirkkosuota, joka ei ollut kummoinenkaan rääseikkö, ei tähän vuodenaikaan eikä muutenkaan.

Eiliseen tapaan matkalla nähtiin tänäänkin kaikkea mielenkiintoista. Ja olihan sen Kirkkosuonkin läpi kiva kulkea, kun koskaan ennen ei siellä ole tullut käytyä. Yksi melkoisen leveä oja teetti jonkun verran töitä, mutta lopulta löydettiin paikka, mistä päästiin yli. Kuten seutua tuntevat osaavat ehkä päätellä, pieni pisto reitin pohjoisimmassa kohdassa on juuri Lidlin kohdalla, pientä evästäydennystä tehtiin. Mietittiin, että voisi kaupassakäyntirytmi olla vielä nykyistä kerran viikoittaista harvempi, jos pitäisi repun tai rinkan kanssa käydä tämän päivän menoreittiä pitkin kävellen kaupassa.

Kylmäoja Kylmäojankorvessa

Päivän retki alkoi tutulla reitillä Kylmäojankorven läpi. Tänään Kylmäoja näytti aika lailla erilaiselta kuin toissa päivänä, ks. kuva toissa päivän jutusta. Yöpakkasten ansiosta märkä osuuskin oli aamulla helppo kulkea.

Retki jatkui latupohjaa pitkin kohti Pirunkorpea ja edelleen kohti Firan monttuja. Firan montun reunalta jatkettiin kohti Kirkkosuota. Kirkkosuon reunat olivat melkoisen tiheää kuusitaimikkoa, mutta löydettiin sopivaan suuntaan menevä peuranpolku. Peurat ja kauriit vaan ovat aika paljon matalampia otuksia kuin me, joten aika lailla sai kyllä luovia, vaikka selvää polkua seurattiinkin.

Suolle työntyvästä niemekkeestä lähdettiin ylittämään suota, joka ei ollut juurikaan märkä, kun vähän katsoi, mihin astui. Iso alue oli hakattu vuosia sitten, vain isoja koivuja oli pystyssä. Ennen kuin päästiin Tuusulan itäväylälle, saatiin hetki etsiä ylityspaikkaa leveästä suo-ojasta. Yli lopulta päästiin ja kuivin jaloin tielle. Vaikka Kirkkosuo oli retken pääkohde, eipä siitä tullut yhtään kuvaa otettua…

Evästauko järven rannalla

Kun eväitä oli täydennetty Lidlissä, suunnattiin Firanlähteentietä kohti Firan monttua. Evästauko pidettiin monttuun menneen talven aikana syntyneen järven rannalla, oli oikein komea taukopaikka. Montun pohjalla oli vielä kymmenen vuotta sitten kohtalaisen kokoinen pohjavesilampi. Se sitten kuivatettiin tai täytettiin, en tiedä miten. Sitten oli monia kuivia kesiä ja vedestä ei ollut tietoakaan. Nyt pohjaveden pinta on pitkästä aikaa korkealla ja niinpä montussa on hehtaarin kokoinen järvi. Uskoisin, että se on keskeltä ainakin metrin syvyinen.

Aika paljon on tuo Firan monttu ja sen itäpuoliset (Kirkkosuon eteläpuoliset) metsät muuttuneet siitä, mitä ne olivat 80-luvun puolivälissä, kun olin 15-vuotiaana ensimmäistä kertaa ratamestarina oman seuran kuntorasteilla. Sen sijaan Mätäkivennummi ja Mätäkivenmäki eivät ole muuttuneet muuten kuin että polkuja on nyt paljon enemmän.

Evästauon jälkeen suunnattiinkin kohti Mätäkivennummea ja Mätäkivenmäkeä. Nuo alueet ovat hyvinkin tuttua pyörä- ja hiihtolenkeiltä ja tietysti lukuisilta kuntorasteilta, mutta harvemmin tulee kävellen liikuttua. Nytkin löytyi joitain uusia paikkoja, vaikka luulin kolunneeni kaiken pyörällä. Toisaalta kävellen pystyy katsomaan paremmin ympärilleen kuin maastopyöräillessä.

Peikkometsää Pirunkorven ja Mätäkivenummen rajamailla

Vanha kilpikaarnainen mänty Mätäkivenmäellä

Hyvä esimerkki siitä, että kävellessä näkee enemmän kuin pyöräillessä ja hiihtäessä, oli vanha kilpikaarnainen mänty aivan ladun varressa. Siitä on menty satoja kertoja ohi vuosien varrella, mutta huomaamatta tuo puu on jäänyt.

Loppumatka kotiin tultiin Jusslan teollisuusalueen läpi kulkien metsäkaistaleiden polkuja pitkin.

Päivän lenkki oli reilu 12 km pitkä. Pääosa oli polkuja ja pätkä tietäkin, mutta reilu kilometri oli polutonta, hidaskulkuista maastoa.

Mitään uusia muuttolintuja ei tänään nähty. Joku hanhiaura lensi yli, mutta en ehtinyt niitä kiikarilla nähdä ja vaikka olisinkin nähnyt, tuskin olisin niitä tunnistanut. Sepelkyyhkyjä lensi muutama parvi pohjoisen suuntaan, kaipa nekin olivat muuttomatkalla. Muutama peippo lauloi, mutta ei niitäkään vielä suuria määriä ole tänne saakka ehtinyt.

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , ,

Hiljainen metsä

Kylmäojankorpi pakkasaamuna (31.3.2020)

Eletään erikoisia aikoja. Koronaepidemia on paitsi saanut ihmiset pysymään pääosin kotona, myös ulkoilemaan paljon. Normaalisti lähimetsissä saattaa nähdä jonkun koiranulkoiluttajan tai pyöräilijän, nyt väkeä on ulkoilemassa iltaisin ja viikonloppuisin paljon, mutta metsiin kyllä väkeä mahtuu.

Aamuisin ei muita näe ja on poikkeuksellisen hiljaista. Lentoliikenne on pysähtynyt lähes kokonaan ja tieliikennekin vähentynyt huomattavasti. Tyynenä aamuna, kuten tiistaina 31.3., metsässä oli täysin hiljaista, vain linnut lauloivat. Ei tällaista ole ollut ennen. 11 vuotta sitten tuhkapilvi pysäytti lentoliikenteen, mutta tieliikenne oli normaalia. Pitänee mennä ajassa 70-80 vuotta taaksepäin, kun Kylmäojankorvessa on nähty näin hiljaisia aamuja, aikaan ennen lentokentän rakentamista. Aiemmin lentoliikenne oli tieytysti vähäisempää, mutta koneet paljon äänekkäämpiä.

Tämän viikon tiistaiaamun aamu-ulkoilu on hieno. Ensimmäiset peipot lauloivat metsässä ja valtavasti kiuruja oli äänessä Kulokukkulan rinteiden yllä. Aamu oli muutenkin hieno, kun aurinko paistoi pakkasyön jälkeen, maa oli paikoin kuurassa. Kulokukkulan rinteillä näin metsäkauriita. Harmi ettei juuri tuolla retkellä ollut kunnon kameraa matkassa, niinpä piti tyytyä katsomaan kaurista kiikarilla. Sen verran lähellä se oli, että hyvän kuvan olisi saanut. Aikansa se tarkkaili aamun kulkijaa, mutta kun olin riittävän kauan paikallaan, se jatkoi lopulta syömistä. Kauriita oli yhteensä kolme.

Aamuaurinko paistaa kuusikkoon, hiukan lunta maassa (1.4.2020)

Seuraavana aamuna oltiin myös metsässä. 1.4. yöllä oli tullut hiukan lunta ja aurinko paistoi sinäkin päivänä. Ei nähty kauriita, eipä tietenkään, kun kerran kamera oli mukana.

Samana iltana lähdettiin uudelle metsälenkille vähän eri suuntaan kotoa. Muurahaisetkin olivat jo uskaltautuneet ulos keosta, mutta aika jähmeää niiden liike yhä oli.

Muurahaiset ovat jo liikkeellä, tosin hiukan jähmeältä niiden liike vielä vaikutti (1.4.2020)

Retken kohokohta oli pohjantikan näkeminen. Niitä nykyään aika harvoin näkee, edellinen kerta taisi olla Ylläksen Kahvikeitaalla talvella 2016. Tällä kertaa tikka oli niin keskittynyt ruokailuun kuusen rungolla, että pääsin kuvaamaan varsin lähelle. Välillä auringonvalo osui hienosti puunrungolle ja tikkaan muuten hiukan hämärässä kuusikossa.

Pohjantikka (1.4.2020)

Pohjantikka (1.4.2020)

Tänään 3.4. oli yöllä satanut 5 cm lunta. Päivällä tuli useita sakeita lumikuuroja metsäretken aikana.

Vähän väliä tuli sankkoja lumikuuroja, kuva Kulokukkulalta (3.4.2020)

Vaikka metsässä oli vähemmän lunta kuin aukeilla, oli sitä jonkin verran kertynyt myös Kylmäojan varteen keskellä Kylmäojankorpea.

Yöllä satoi 5 cm lunta, jonkin verran sitä kertyi myös Kylmäojan varteen Kylmäojankorvessa (3.4.2020)

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: , ,

Päivän pyöräretki: Koivukylän suuralueen kierros

Korson Ankkapuisto

Päivän ulkoiluksi päätettiin Vantaan kaupungin ”Vantaa pyöräillen” -vihkosen reitti numero 6. Koivukylän suuralueen kierros. Reittiä hiukan sovellettiin, mutta pääosin kuitenkin sen reittikartan mukaan kierrettiin. Vaikka alueella on asunut koko ikänsä, eli jo aika kauan, edelleen löytyy uusia paikkoja, joissa ei koskaan ole käynyt tai ei koskaan muista käyneensä tai on käynyt harvoin.

Ensimmäinen kohde oli Kylmäojankorven luonnonsuojelualue, mutta koska tuossa kotimetsässä retkeillään harva se päivä, se jätettiin tällä kertaa väliin. Meille ensimmäiset kohteet tänään olivat Rekolanojan varsi ja Korson Ankkapuisto. Rekolanojan vartta kulkee hieno ulkoilutie Kulomäen ja Korson välillä. Muutaman kerran sitä on tullut pyöräiltyä, Tiinalle taisi olla ensimmäinen kerta. Se lienee erityisen hieno vähän keväämmällä.

Korson Ankkapuisto on laitettu viime vuosien aikana hienoon kuntoon. Lampien rannat on kunnostettu ja laitettu paljon istutuksia. Sopivia taukopaikkojakin on lukuisia, tosin näinä aikoina penkkeihin ja pöytiin on suhtauduttava varauksella. Lammessa oli jonkin verran sinisorsia, mutta ei vielä muita lintuja, ei edes lokkeja tai telkkiä.

Seuraavan reitillä olisi ollut Kotkanpesän perennapuisto, joka täytyy käydä katsomassa joskus kesällä. Myös Korson kirkko jäi väliin, sen sijaan poljettiin lampien toista rantaa takaisin.

Ylimääräisenä kohteena käytiin katsomassa Leppäkorven maauimalaa, vanhaan sorakuoppaan tehtyä uimalampea. Vaikka tosiaan koko ikänsä on asunut reilun viiden kilometrin päässä, se on jäänyt käymättä tai ylipäänsä näkemättä.

Seuraavaksi lähdettiin pujottelemaan Leppäkorven ja Metsolan asuntokatuja pitkin kohti Mataria. Huonostihan siinä kävi, suuntavaisto petti ja piti katsoa kartasta. Muistan noilla tienoin liikkuneeni joskus 30 vuotta sitten, kun Pihkaniskojen hiihtosuunnistusporukka sai sponsoriksi paikallisen huoltoaseman ja jaettiin sitten vastineeksi heidän mainoksiaan lähistön asukkaille.

Matkalla Matariin bongattiin Marinta Kotileipomo, josta joskus on luettu. Hyvä tietää sekin, missä sijaitsee. Reitin seuraava kohde oli Matarin jääkauden aikaiset siirtolohkareet. Katseltiin niitä vain ulkoilutieltä käsin, pari varsin komeaa lohkaretta näkyi pidemmällä metsässä, lähempänä ulkoilutietä oli paljon pienempiä. Enpä ollut tuossakaan paikassa koskaan käynyt. En siitä huolimatta, että olen asunut aina 3-5 km päässä linnuntietä.

Matarin metsäalueella nähtiin parissakin kohdassa Tervaoja, yllättävän kirkasvetinen pieni puro. Matkalla kohti Tervaojan laskupaikkaa Keravanjokeen Matarinkosken kohdalla ohitettiin Mikkolan koulun kenttä. Siitä tuli mieleen vähemmän mukava muisto yli 40 vuoden takaa. Pelasin silloin ensimmäistä vuotta jalkapalloa TiPS:issä ja meillä oli peli juuri tuolla kentällä jotain sikäläistä joukkuetta vastaan. Olin tuona kesänä joukkueen maalivahti, en oikein enää muista miksi. Olin varmasti joukkueen kovin juoksija, mutta kaipa tykkäsin maalivahdin hommasta. Tuolloin se ei kuitenkaan ollut ollenkaan kivaa, hävisimme nimittäin pelin 6-0. Silloin ei ole kivaa olla maalivahti…

Evästauko Matarinkoskella

Retken evästaukopaikka oli tänään Matarinkoskella. Kosken rannasta löytyi mukavan lämmin paikka, mihin tuuli osui vain muutamassa puuskassa. Keli ei muuten ollut yhtään lämmin auringosta huolimatta, lämmintä oli vain pari astetta ja tuuli kylmästi pohjoisesta. Vaatteista näkeekin, että ihan kesäkeli ei ollut.

Matarinkoskelta reitti jatkui jokivartta alavirran suuntaan etelään. Seuraava koski oli nimeltään Hanabölen Pikkukoski.

Hanbölen Pikkukoski Rekolan ja Päiväkummun välissä

Reitin viimeinen koski oli Hanabölenkoski, jossa on ollut 1500-luvulta alkaen mylly. Myllyin toiminta loppui vuonna 1949. 1700-luvulla koskella on ollut myös saha. Hanabölenkoskelta ei tullut otettua kuvaa tällä kertaa.

Loppumatka ajettiin eri reittiä kartan reittiin verrattuna. Leinelän asuinalue on nähty jo tarpeeksi monta kertaa, joka kerta kun mennään työmatkalla junalle. Asolassa huomattiin Vantaan Pitopalvelu, jossa oli kyltin mukaan tänään myynnissä yön yli nukkuneita pullia. Niitä sitten syötiin kotona lenkin jälkeen.

Hauskoja tällaiset pienet kotiseuturetket lähiluonnossa ja -ympäristössä. Aina osuu kohdalle joku itselle uusi paikka ja monia vanhoja, jotka on jo unohtanut. Ja näinä aikoina tällaiset retket ovat erityisen hyviä, miksi mennä johonkin tunnettuun paikkaan, jossa on iso liuta muitakin ihmisiä. Paljon toki ulkoilijoita näkyi, mutta missään ei ollut  ruuhkan tapaistakaan ja turvavälit olivat kunnossa.

Kategoria(t): Pyöräily | Avainsanat:

Kevät etenee

Krookukset aukesivat kotipihalla 25.3.2020

Kevät on selvästi edennyt edellisen jutun kirjoittamisen jälkeen kolmessa viikossa. Toissa päivänä aukesivat kotipihalla ensimmäiset krookukset ja seuraavana päivänä nähtiin pihalla nokkos- ja sitruunaperhonen. Vielä viime viikonloppuna oli pakkasöitä, mutta nyt muutamana yönä on ollut lämpimämpi ja iltapäivisin on ollut lähes +10 astetta. Hieno aurinkoinen keli, joskin tuulinen.

Kevään ensimmäinen nokkosperhonen pihalla 26.3.2020

Pakkasaamuina sekä talitiaiselle että mustarastaalle maistui talipallo. Nähtävästi pallo ei ole kuitenkaan niille suurta herkkua, koska kävivät vain pakkasella syömässä.

Talitintti kävi syömässä talipalloa pakkasaamuina. Niin hyvin pallo ei tunnu maistuvan, että se kävisi muutoin kuin pakkasella. (20.3.2020)

Mustarastaskin kävi syömässä talipalloa pakkasaamuina (15.3.2020). Taitaa sama mustarastas juuri laulaa lähellä metsässä.

Mustarastaita on nyt muutenkin jo paljon, kun talvehtivien lintujen lisäksi muuttavat rastaat ovat saapuneet. Kauaa ei tarvitse ulkona olla, kun kuulee mustarastaan laulavan. Muita rastaita ei ole vielä näkynyt eikä kuulunut, mutta eiköhän kohta jo punakylkirastaitakin tule maisemiin. Toisaalta ensi viikoksi on tulossa kylmää eli ehkä pitää vielä odottaa.

Mustarastaita on nyt paljon, kun talven tällä olleiden lisäksi muuttavat rastaat ovat tulleet

Muista muuttolinnuista on nähty ensimmäiset muuttomatkalla olevat kurjet ja yksi laulujoutsenkin. Ensimmäiset sepelkyyhkyt ovat saapuneet ja kiurun laulua on voinut kuulla jo jonkin aikaa.

Kulokukkulalla kukkii jo paljon leskenlehtiä. Jossain on kuulemma jo sinivuokkokin kukassa, mutta Kylmäojankorpi ei oikein ole sinivuokkomaastoa. Ja kosteassa korvessa kevät etenee aina muutenkin hitaammin.

Leskenlehtiä Kulokukkulalla 26.3.2020

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: ,

Kyllä nyt on kevät eikä enää syksy

Kylmäoja Kylmäojankorvessa

Riipumatta siitä, mitä ovat termisen talven ja kevään määritelmät ja oliko tänä vuonna termistä talvea, kyllä nyt on selvästi kevät eikä enää syksy. Valoa on jo niin paljon enemmän, että ei tätä oikein enää voi marraskuuhun sekoittaa, vaikka välillä tuleekin vettä ja vähän räntääkin. Eilen oli kuitenkin hyvin keväinen päivä, maaliskuun alussa.

Kylmäoja Kylmäojankorvessa on ollut oikeastaan lokakuusta lähtien samannäköinen. Vettä on paljon, eikä oikeastaan mikään muukaan ole muuttunut maisemassa. Ainoa ero on valon määrä, nyt sinne jo paistaa aurinko.

Metsä Kylmäojankorvessa sen sijaan näyttää jo keväiseltä, tosin ehkä siihenkin on syynä valon määrä.

Keväistä metsää

 

Kulokukkulalla pukkaa maasta jo monenlaista vihreää, mm. apiloita. Jossain on kuulemma nähty leskenlehtiäkin, mutta niitä ei osunut kohdalle. Sen sijaan yksi leppäkerttu siellä jo oli.

Leppäkerttu Kulokukkulalla

Ainakin tammikuusta lähtien Kulokukkulalla on ollut noin 25 linnun parvi urpiaisia ja niin oli nytkin. Seurasin parven lentoa kiikarilla ja näkökenttään osui haukka. Rupesin seuraamaan sitä ja se osoittautui ampuhaukaksi. Aika aikainen sekin on, mutta on niitä Tiiran mukaan nähty monessa paikassa. Tikliparvikin Kulokukkulalla on pyörinyt, mutta sitä en tällä kertaa nähnyt.

Urpiainen Kulokukkulalla

Kotona, melkein pihalla, palokärki on taas viimeisen viikon ajan pyörinyt ahkerasti vanhan kolonsa ympäristössä isossa haavassa. Kaksi vuotta sittenhän se kolon koversi ja silloin sai poikasiakin. Vuosi sitten sillä oli pesäpuuhat pitkällä, kunnes kaupunki harvensi metsää ympäristöstä. Siitä häiriöstä se ei tykännyt ja siirtyi muualle. Nyt kuitenkin taas vanha kolo tuntuu kelpaavan. Tänä vuonna se tuntuu olevan noin kuukauden verran aikaisemmassa kuin kahtena aikaisempana vuotena.

Palokärki pesänrakennuspuuhissa vanhalla kolollaan

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: , ,

Pääkapunkiseudun tykkiladut: Hyrylän urheilukeskus

Latu täysin lumettomassa maisemassa

Tuusulan urheilukeskuksen latu 26.1.2020

Kuten edellisestä jutusta kävi ilmi, tämä talvi (tai terminen syksy, joka yhä jatkuu) on ollut lähes kokonaan lumeton ja hyvin lämmin. Monina huonoina lumitalvina on ollut välillä pakkasjaksoja, joiden aikana useammassakin paikassa pääkaupunkiseudulla on pystytty tykittämään lunta. Vaikka tällä hetkellä lumitykkejä on selvästi enemmän kuin muutama vuosi sitten, latua on saatu tehtyä huonommin lauhan kelin takia.

Hyrylän urheilukeskuksessa Tuusulassa on ollut vuosia tykkilatu ja sitä ennen ampumahiihtopaikan ympäristöön tehtiin latu jäähallin jäähileestä. Aika harvoin siellä on tullut käytyä, mutta nyt se on meidän lähitykkilatumme, matkaa kotoa vajaa 8 km, noin 10 minuutin ajo. Niinpä tänä talvena siellä on käyty jo kuusi kertaa niistä kahdeksasta tykkilatuhiihtokerrasta, joita reilun kuukauden aikana on hiihdetty. Kun on käyty kahdesti Saariselällä ja kerran Lillehammerissa hyvissä olosuhteissa ja kun on hyvä maastopyöräilykeli, ei lyhyiden tykkilatujen tahkoaminen ole niin innostanut, että olisi monta kertaa viikossa viitsinyt käydä.

Tuusulan latua ylläpidetään Tuusulan kunnan ja Tuusulan Voima-Veikkojen ampumahiihtojaoston yhteistyönä. Ymmärtääkseni seuran porukka vahtii lumitykkejä virka-ajan ulkopuolella samaan tapaan kuin Keravan Urheilijat Keravan Keinukalliossa. Tykkilumen lisäksi Tuusulassa on käytössä viereisessä jäähallissa syntyvä jäähile.

Jo jonkin aikaa ladun pituus on ollut 550 metriä ja kun tekee lisälenkin ampumapenkan kautta, tulee 750 metriä per kierros. Korkeuseroja tulee penkoille noustaessa ja alas laskiessa aina muutaman metrin verran, isoja mäkiä ei ole. Mutkia sen sijaan on runsaasti eli latu on lyhyydestään huolimatta aika mukava hiihtää.

Voima-Veikkojen ampumahiihtäjillä on yhteisharjoitukset aina maanantai- ja keskiviikkoiltaisin klo 18 alkaen. Silloin ampumapenkka on varattu ja muutenkin ladulla on paljon porukkaa.

Vaikka Tuusula sen enempää kuin Keravakaan eivät virallisesti kuulu pääkaupunkiseutuun, luen ne kuitenkin tässä yhteydessä siihen kuuluviksi. Aikaisempien vuosien jutuista löytyy muiden latujen esittelyjä, toki aina silloisen tilanteen mukaisesti:

  • Hakunila: 1,7 km ainakin eilen hiihdettävissä
  • Keinukallio: vain stadionalue lasten hiihtokoulun tarpeisiin
  • Leppävaara: ei latua
  • Oittaa: 2 km
  • Paloheinä: 500 m
  • Petikko: parisataa metriä
  • Tuusula: 750 m
Kategoria(t): Hiihto | Avainsanat: , ,