Pitkän lenkin päivä

Tänään oli pakkasta tasaisesti -5 astetta ja paikoin tuli jokunen lumikuuro. Oli taas todella hämärä päivä. Lähdettiin molemmat luistellen ja hiihdettiin ehkä 2/3 lenkistä yhdessä. Ensin hiihdettiin Laanilaan, josta minä jatkoin Prospektorin reitin kautta ja Tiina vähän lyhyempää reittiä Laanilan notkon kautta. Pian Piispanojan jälkeen oltiin taas yhdessä.

Neljän ladun risteyksestä Rumakurun suuntaan lännen puolen tunturinrinne on yleensä tosi hieno. Lumen peittämiä taipuneita koivuja, muutama kuusi ja usein hieno valo. Nytkin taivaalla oli hiukan jotain muutakin kuin harmaata, mutta eihän sitä oikein kuvaan saanut ikuistettua.

Luulammelta Tiina jatkoi Kiilopään yli. Minä taas palasin takaisin neljän ladun risteykseen ja hiihdin Ahopään yli Kiilopäälle tauolle. Ahopään välilatu (tai Oikolatu) on nyt ajettu muutaman kertaan ja siinä maa kuultaa läpi monessa kohdassa, pohja taitaa olla sen verran epätasainen. Siinä saa olla aika tarkkana, ettei naarmuta suksiaan.

Ahopäällä ei tänään tuullut, mutta näkyvyys ei ollut kovin kaksinen eikä maisemia siis tarvinnut kauheasti ihailla.

Kiilopäällä Tiina oli jo syömässä ja minäkin päätin syödä keittolounaan perinteisen mehun ja pullan sijasta. Lohikeitto olikin oikein hyvää, samoin salaatti.

Lähdimme Kiilopäältä klo 14.30 ja silloin oli jo aika hämärää. Uskoimme kuitenkin pystyvämme vielä hiihtämään valaisemattoman Sivakkaojan ladun, eikä siinä mitään ongelmaa ollut. Silmä tottui äkkiä hämärään. Kun pääsimme poroaidan portille, silmä oli taas tottunut valoihin ja maisema näytti jo suorastaan pimeältä.

Klo 15.30 olimme Ahopään risteyksesssä ja päätimme kokeilla vähän matkaa pimeässä Ahopään suuntaan. Kohtuullisen hyvin näki hiihtää tasamaalla, mutta mutkaiset laskut olisivat olleet tuohon aikaan jo tosi pahoja ilman lamppua.

Päivän lenkki oli 48 km, Tiinalla muutama kilometri vähemmän. Aikaa meni nelisen tuntia.

Kategoria(t): Hiihto | Avainsanat:

Toinen kaamospäivä

Onninjälkeä

Jos oli eilinen hämärä kaamospäivä, sitä oli tämäkin päivä. Pakkasta oli muutama aste enemmän kuin eilen ja aamulla satoi muutama sentti lunta. Ei tuota lumisadetta aamulla huomattu ja lähdetiin luistelusuksilla. Keli oli erittäin raskas ja nihkeä, vaikka oli vain -7, lumi oli kunnon vitilunta. Tänään hiihdettiin yhdessä lyhyempi lenkki.

Alkuun hiihdettiin tykkilatua Laanilaan. Se oli ajettu aikaisin aamulla ja pinnassa oli melkein 5 cm lunta. Ennen Laanilaa oli pätkä tuoreempaa latukoneen jälkeä ja se olikin paljon liukkaampi. Pääteltiin, että latukone oli tullut Rumakurun suunnasta ja Prospektorin latua, niinpä suunnattiin Laanilasta kohti neljän ladun risteystä.

Välillä Laanila-Piispanoja oli luistelubaana ajettu jostain syystä todella kapeaksi, vain 1,9 m. Luistelu siinä oli vähän vaikeaa hitaalla kelillä, kun yritti olla rikkomatta latua. Piispanojalta eteenpäin koneen jälki oli tosiaankin tuoreempaa, myös leveämpää ja vähän liukkaampaa. Tuota Piispanojan ja neljän ladun risteyksen välistä latua kutsutaan syystä taikka toisesta Onninjäljeksi. Nimen historia ei ole koskaan meille selvinnyt. Onninjäljellä maisemat ovat usein tosi hienot. Erityisesti muistuu mieleen 15.1.2016. Alla oleva kuva on otettu samasta kohdasta tänään.

Maisemaa Onninjäljen varrelta

Neljän ladun risteyksestä päätettiin kurvata takaisin kämpille. Hirvaskurun latu olikin ajettu aamulla latukoneella, kun se tähän saakka oli vain kelkkaura.

Hirvaskurun latu oli ajettu tänään ensimmäistä kertaa latukoneella

Päivän lenkki oli 15 km, joten eiköhän huomenna jakseta taas pitkä lenkki. Iltapäivällä käytiin syömässä Nesteellä ja katseltiin samalla miesten hiihtoa Lillehammerista. Siulassa käytiin katsomassa Saariselän kyläyhdistyksen järjestämää piparkakkutalonäyttelyä. Oli komeita rakennelmia.

Kategoria(t): Hiihto | Avainsanat: ,

Ensimmäinen kaamospäivä

Luttojoen latva Hirvaskurussa virtaa vielä sulana

Tiina tuli aamulla, samalla koneella kuin minä eilen eli klo 9.30 perillä täällä Saariselällä. Aamupalan jälkeen lähdettiin hiihtämään, kumpikin eri reittejä, minä pertsaa ja Tiina luistellen. Pakkasta oli koko päivän tasaisesti -4 asetta. Purkkivoiteella sai ihan hyvän pidon (Swix VR55/VR50), mutta olisi pitänyt laittaa pohjavoide alle eikä vaan lisää voidetta vanhojen päälle. Eilisen suojan jälkeen keli oli paikoittain aika kuluttava.

Päivä oli oikein kunnon kaamospäivä. Aurinko nousee seuraavan kerran 7. tammikuuta klo 12.12. Kun oli pilvistä koko ajan, oli myös aika hämärää ja maisema mustavalkoinen.

Lähdin alkuun Hirvaskuruun. Sen pohjaa kulkeva latu on ajettu muutama päivä sitten kelkalla, ei vielä latukoneella. Hirvaskurussa virtasi vielä sulana Luttojoen latvavedet. Luttojokihan on peräti 235 km pitkä. Se laskee Venäjän puolella Ylä-Tuuloman tekojärveen ja sieltä edelleen Tuulomajokena Kuolavuonoon.

Neljän ladun risteyksestä jatkoin Luulammen suuntaan latukonelatua Rumakurun ohi. Luulammen kahvila ei ole tähän aikaa vuodesta auki, vaikka itse tupa toimii kyllä päivätupana. Saa nähdä, onko Luulammella keväälläkään kahvilaa, kun Metsähallituksella on taas yrittäjä hakusessa. Paikka ei ole kahvilayrittäjälle ihan helppo. Ei ole sähköä, ei ole matkapuhelinkuuluvuutta, ei ole tietä jne. Töihin on tultava moottorikelkalla tunturien yli oli keli mikä vaan. Ja tietysti pitää osata leipoa ja muutenkin pyörittää kahvilaa.

Maisemaa Luulammen ja Kiilopään välillä

Luulammelta jatkoin ilman taukoa Kiilopään yli menevää latua. Sekin on saatu jo auki, mikä ei ole tähän aikaan vuodesta ihan tavallista. Viime vuonna tähän aikaan hiihdettiin melkein koko viikko pelkkää tykkilatua. Tähän saakka maisema oli harmaan mustavalkoinen, mutta mitä ylemmäs tunturiin nousi, sen harmaammaksi maisema muuttui. Ylhäällä näkyvyys oli ehkä 30 metriä. Lumesta ei ollut puutetta, ylhäällä sitä oli yhtä paljon kuin keväisin, toista metriä. Korkeimmalla kohdalla on vaarallisesta laskusta varoittava merkki, se oli ihan yhtä syvällä hangessa kuin keväisinkin.

Kiilopäällä ei paljon maisemia tarvinnut katsella. Kuvassa keskellä näkyy pari hiihtäjää noin 30 metriä edellä.

Yllä olevasta kuvasta voi ehkä päätelläkin, että alas ei ollut ihan mukava tulla. Siinä auratessa häipyivät pidot suurelta osin pohjasta. Laskun jälkeen pidin tauon Kiilopäällä, jossa oli väkeä vähintään yhtä paljon kuin parhaina kevätpäivinä, ei meinannut istumapaikkaa löytää pöydistä.

Loppumatkan hiihdin samaa reittiä kuin eilenkin. Sivakkojan ladulla maasto on laskuvoittoista, mutta pian nousujen alkaessa piti laittaa lisää pitoa pohjaan. Sen jälkeen olikin taas mukavampi hiihtää, mutta loppumatkasta oli taas pito vähissä. Latuvalot syttyvät aika aikaisin ja kuten alla olevasta kuvasta näkee, klo 14 oli jo varsin hämärää. Klo 14.30 saakka näkisi kyllä vielä hiihtää ilman lamppua, mutta kolmelta alkaisi olla jo aika pimeää.

Klo 14 oli jo aika hämärää

Kategoria(t): Hiihto | Avainsanat: , ,

Tänään vielä aurinko näkyi Saariselällä

Keskipäivä, aurinko näkyi vielä hetken ennen kaamoksen alkua

Taas Saariselällä. Satuin juuri keskipäivällä, klo 12.04, Ahopäälle. Päivän pituus oli tänään 37 minuuttia, aurinko nousi klo 11.42 ja laski 12.19, viimeisen kerran ennen reilun kuukauden kestävää kaamosta. Muutama hetki Ahopäällä olivatkin tänään ainoat, jolloin näkyi värejä. Muuten päivä oli varsin mustavalkoinen, kovin toisenlainen kuin reilu kuukausi sitten.

Lunta oli kuukausi sitten paljon, mutta nyt sitä on vielä enemmän. Latuja on auki kuin ennen vanhaan, kun osa tunturiladuistakin on jo auki. Tänään hiihdin Ahopään yli ja myös Kiilopään ylittävä latu on jo auki. Päivän lenkki kiersi Kuutamolatua Piispanojalle, sieltä oikoladun (tai Ahopään väliladun) kautta Ahopään yli Kiilopäälle. Sieltä Sivakkaojan latua ja takaisin Saariselälle valolatua pitkin.

Lumisadepilviä Ahopään pohjoisrinteeltä nähtynä

Lämpötila oli käynyt hiukan plussalla ja aamulla satoi räntää. Kaikki ladut oli ajettu, keli oli varsin vaihteleva. Jos latu oli ajettu aikaisin aamulla, lumi oli ehtinyt jo kuivua. Vasta ajetut ladut taas olivat alkuun nuoskalunta ja lopussa vähän rapsakoita, kun sää vähitellen taas kylmeni.

Ahopään latua

Kuten todettua, päivä oli tosiaan varsin mustavalkoinen niin kuin pilviset päivät tähän aikaan vuodesta tahtovat olla. Tunturissa kontrasti on huono ja varsinkin alamäessä saa olla tarkkana. Metsässä on helpompi hiihtää. Hiihtäjiä oli varsin paljon ja ylipäänsä Saariselällä tuntuu olevan nyt paljon väkeä.

Sivakkaojan latu

Kategoria(t): Hiihto | Avainsanat: ,

Korppeja ja merikotkia

Merikotka

Reilu kuukausi sitten, 13.10.2019, voi sanoa, että satuttiin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Oltiin mökiltä Pöytiöltä käsin metsälenkillä Haukkakorvenmäellä. Siellä saatiin ihailla paitsi hienoa mäkeä, myös useiden korppien lentonäytöstä. Korpit lensivät erilaisissa muodostelmissa milloin kaksin, milloin kolmin. Saimme katsella taitolentonäytöstä. Tuntui siltä, että korpit kävivät myös välillä katsomassa, mitä me puuhasimme.

Korppien muodostelmalentoa

Monenlaisia kuvioita ja syöksyjä nähtiin, mutta ehkä huimin suoritus oli selkä alaspäin lentävä korppi. Itse asiassa emme sitä maastossa tajunneet, mutta sellainen ruutu löytyi kuvia kamerasta purkaessa.

Korppien taitolentoa, toinen lentää selkä alaspäin!

Haukkakorvenmäeltä jatkoimme lenkkiä ja kiersimme Juvankosken pellon eteläpuolelta. Pellon reunaa pohjoiseen kulkiessa Tiina huomasi valtavan iso linnun korppien seassa. Merikotka! Eikä siinä vielä kaikki, merikotkia oli kaikkiaan neljä ja niitä ahdistelevia korppeja kai hyvinkin kolmekymmentä.

Neljä merikotkaa ja kolme korppia

Korppihan ei ole mikään pieni lintu. Kun korppi lentää merikotkan vieressä, tajuaa, kuinka valtavan suuri lintu merikotka on. Merikotkan siipien kärkiväli voi olla jopa 2,4 metriä, korpin noin puolet siitä. Se näkyy hyvin alla olevasta kuvasta.

Korpin ja merikotkan kokoero on suuri

Korpit ahdistelivat ankarasti merikotkia. Ei ole suuren petolinnunkaan elämä aina helppoa.

Kuin korppi olisi laskeutumassa merikotkan selkään

Merikotka on Suomen suurin petolintu ja kun niitä näkee yhtä aikaa neljä ja vielä yhdessä korppien kanssa koon hahmottamista auttamassa, onhan se todella komea näky. Merikotka on toiseksi suurin petolintu, jonka olen nähnyt luonnossa. Vielä suurempi on partakorppikotka, jonka siipien kärkiväli on lähes kolme metriä. Sellaisen olen nähnyt kertaalleen Schilthornilla Sveitsissä jouluna 2005 ja muutaman kerran Engadinin laaksossa myös Sveitsissä 2013 ja 2014.

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: , ,

Ensilumi Pöytiöllä 8.11.2019

Lumista kuusikkoa Linnamäeltä nähtynä

Ensilumi satoi tänä vuonna Pöytiölle 8.11. eli viime viikon perjantaina. Sitä oli jo hiukan edellisenä iltana, mutta aamulla pihanurmikon peitti kolmen sentin lumikerros. Oli hyvä päivä lähteä metsälenkille, vaikka pilvinen ja aika harmaa päivä olikin. Lumi teki maiseman kuitenkin hienoksi.

Retken ensimmäinen kohde oli tuttu Linnamäki ihan lähellä. Siellä on aina mukava poiketa katsomaan maisemia.

Maisemaa Linnamäeltä

Seuraava kohde oli Juvankoski. Kurkijoessa on viimeisen yli vuoden aikana virrannut aika vähän vettä, onpa uoma ollut kesällä ihan kuivillaankin. Kuukauden takaisessa jutussa on kuva hiukan ylempää koskiosuudelta, siitä näkyy hyvin, että vettä oli vähän. Nyt sen sijaan joessa virtasi vettä oikein reippaasti.

Kurkijoen koski Juvankosken vanhan voimalaitoksen luona

Juvankoskelta jatkoin kävelemistä osin metässä ja osin tietä pitkin kohti Tyryä ja Tyrynmäkeä. Tyrynmäellä muistelen käyneeni vain kerran, joskus vuosia sitten  jouluaattona, kun kiersin koko Pernjoen. Silloinkaan en käynyt mäen itäpäässä. Tyrynmäen juurella Pernjärven läntinen, kapea lahti päättyy ja siitä lähtee kaksihaarainen uoma Pernjokeen. Väliin jää siis saari.

Pernjärven lasku-uoma Pernjokeen

Tyrynmäen korkein kohta kohoaa noin 113 metrin korkeuteen, 45 metriä Pernjärven pintaa korkeammalle. Rinteet ovat jyrkät kaikkiin suuntiin etelää lukuunottamatta. Oikein hienoja järvimaisemia ei pääse ihailemaan metsäisten rinteiden takia, mutta aivan mäen itäpäästä on näkymä Pernjärven selälle Ramakkalanmäen suuntaan, jos nyt tuollaisella järvellä voi sanoa olevan selkä. Tyrynmäen eteläpuolella on Hevonpierunsuo, mistä lie sekin saanut aikanaan nimensä, sitä voi vain arvailla.

Pernjärven selkä oli vielä sula

Paluumatkan kiersin Heinässuon ja Särkijärven pohjoispuolelta takaisin Juvankoskelle ja Pöytiölle.

Perjantai-illan aikana lumi suli lähes kokonaan ja seuraavana aamuna siitä ei ollut enää jälkeäkään. Pienemmät järvet tosiaan ehtivät jäätyä ja perjantai-iltana Härjänvatsan saunalla sai käydä oikeassa avannossa, järvi oli kauttaaltaan jo jäässä.

Sunnuntaina Pernjoki oli vielä jäässä, mutta jään päällä oli jo vettä, osin varmasti vesisateestakin johtuen.

Kaksi päivää myöhemmin lumi oli sulannut, mutta jäätä vielä oli

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: , , ,

Lintulaudan lintuja marraskuussa

Sinitiainen

Valkohäntäpeura lintulaudalla 18.4.2018

Mökillä on lintujen talviruokinta jo aloitettu, kun pakkasia on ollut ja vähän luntakin. Viime perjantaina 8.11. aamulla maassa oli lunta noin 3 cm. Viikonlopun aikana lintulaudalla ja sen ympäristössä näkyi monenlaisia lintuja ja muitakin otuksia. Kuvaaminen ei ollut ihan helppoa, kun keli oli viikonloppuna varsin hämärä, varsinkin sunnuntaina.

Ensimmäisenä iltana yllätin lintulaudalta kaksi valkohäntäpeuraa. Tai no, eiväthän ne ihan lintulaudalla olleet, mutta syömässä kuitenkin. Jos joku ei usko, niin moisesta tapahtumasta on kuva päivänvalossa toissa vuoden huhtikuulta. Peurat eivät ole edes kovin arkoja, kun ensin rauhassa hölkkäsivät pihan perälle ja jäivät sinne katselemaan. Kun kävelin kohti, vetäytyivät metsän puolelle ja jäivät katselemaan.

Ihan kaikki paikalla käyneet linnut eivät päässeet kuvaan. Tiaisista töyhtö- ja kuusitiainen eivät ole kuvissa, eivätkä myöskään fasaani ja harakka.

Närhiä oli pihassa kaikkiaan neljä. Välillä ne tuntuvat kovasti keskustelevan keskenään, välillä keskittyvät vaan syömään. Myös närhet osaavat syödä suoraan lintulaudalta, vaikka enemmän syövätkin maasta.

Närhi

Käpytikan syöminen muoviselta lintulaudalta näytti vähän hankalalta, kun aika pitkään se siinä kuitenkin viihtyi. Tikkaa näkee harvoin maassa, mutta ainakin kerran näin sen syömässä lintulaudan alla.

Käpytikka

Viikonlopun erikoisin vieras oli järripeippo. Järripeippohan on Lapin lintu, joka usein keväisellä muuttomatkalla saattaa jäädä vähäksi aikaa lintulautojen ympäristöön. Näköjään ne saattavat tehdä saman myös syksyllä.

Järripeippo

Punatulkku lienee yksi komeimmista tai ainakin värikkäimmistä lintulaudan linnuista. Tällä kertaa niitä pyöri syömässä noin 15 kpl. Kuvassa näkyy myös pikkuvarpunen. Niitä asustaa Pöytiön kylällä ja joskus aina muutama poikkeaa lintulaudalle syömään.

Punatulkku ja pikkuvarpunen

Sunnuntaina sattuivat pikkuvarpunen ja talitintti istumaan hauskasti vierekkäin samalle oksalle.

Pikkuvarpunen ja talitiainen

Olipa paikalla myös yksi orava, taisi olla menneen kesän poikasia. Se tuntui olevan kovasti kiinnostunut lintulaudasta ja siitä, mitä linnut puuhasivat. Ei se kuitenkaan vielä keksinyt, että lintulaudalta saa ruokaa saati sitä, miten sinne pääsisi syömään. Se tarkkaili touhua milloin katajan oksilta eri suunnista milloin maasta. Kuitenkin se tyytyi syömään maassa. Eiköhän se talven kuluessa opi kiipeämään lintulaudallekin syömään.

Orava

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: , ,