Tänään oli kahden viikon reissun vasta toinen luistelupäivä. Yleensä Saariselällä ladut ovat hyvässä kunnossa, vaikkakin osa laduista on liian kapeita luisteluun (niillä saa silti luistella). Kapeimmilla laduilla luistelubaanan leveys on vain 180 cm, joka tarkoittaa sitä, että ylämäissä luistelijat väistämättä rikkovat ladut. Ja kun leveä valolatu ajetaan kahdella vedolla, keskelle baanaa muodostuu notko ja keskikohdan ja ladun väliin harjanne. Ladut on kuitenkin yleensä aina ajettu hyvään kuntoon, vaikka edellä mainitut ongelmat ovatkin olemassa.
Tänään oli jotain muuta(kin) ongelmaa. Luistelubaanat oli ajettu lähes kauttaaltaan niin, että ns. latukoneen kammanjälkeä ei näkynyt eli baana oli ajettu pelkillä ketjuilla niin, että reunat olivat hyvin epätasaiset ja keskikohta hyvin kova. Kun keli vielä vaihteli jäisen ja sohjoisen välillä, luistelu ei ollut helppoa. Oliko sitten ajettu liian kovaa vai oliko koneiden hydrauliikassa jotain pielessä…
Lenkki tuli kuitenkin tehtyä. Tänään pääsi kokeilemaan täksi kaudeksi hommattuja Madshusin vihreäpohjaisia. En ole tänä talvena niillä päässyt hiihtämään kuin kymmenkunta lenkkiä, kun etelän tammikuun vesikelitkin menivät ensin koronasta toipuessa ja sitten täällä Saariselän pakkaskeleissä. Vaikka kukapa sitä nyt varsinaisesti vesikeliä toivoisi. Kyseessä on siis erityisesti karkealla ja märällä lumella toimivat sukset. Täällä ei kyllä lumi ole vielä juurikaan karkeaa, mutta hyvin ne silti luistivat.
Hiihdettiin Tiinan kanssa ensin valolatua Saariselälle. Ensimmäinen tauko pidettiin Kummituskämpän seinustalla. Tarkoitus oli hiihtää Luttotuvalle, mutta Luton ladun luistelubaana oli niin epätasainen, että kurvaattiin takaisin. Sen sijaan rinnekoneen ajamat pätkät hiihtokeskuksessa olivat aivan loistavat, mutta olisi se vähän tylsää ollut siinä pätkällä kovin pitkään hiihtää.
Päätettiin lähteä Iisakkipään ladulle. Ei se yhtään sen parempi ollut, mutta veipä ainakin oikeaan suuntaan. Luttotuvalta olisi pitänyt tulla myös takaisin samaa latua tai kiertää Palopään kautta. Ja maisemathan ovat aina kohdillaan Iisakkipään ladulla. Eilisen lämpimän päivän merkit näkyvät monella tavalla tunturissa. Kiilopäällä näytti iso alue huipun lähellä menneen jäähän, se kiilteli auringossa. Kaikki tunturissa olleet lumimöykyt, jotka olivat lumen peittämiä tunturikoivuja, olivat sulaneet. Luultavasti myös kovettuneet lumikinokset ovat sulaneet tasaisemmiksi.
Toinen tauko pidettiin Rumakurun vanhalla tuvalla. Sisällä oli kylmempi kuin ulkona, joten istuttiin portailla. Syötiin perinteiset pääsiäishiihto-Mignon-munat. On se vaan hyvää suklaata, kun niitä syödään vain kahtena päivänä pääsiäisen hiihtolenkeillä yleensä hienoissa taukopaikoissa. Eli ostetaan aina neljä munaa hyvissä ajoin ennen pääsiäistä.
Lähdin tauon jälkeen käymään Luulammella, Tiina taas lähti suoraan neljän ladun risteyksen kautta kohti Kiilopäätä. Luulammen latu oli sitä samaa kuin muutkin, lisäksi siihen oli kelkka tehnyt ylimääräiset urat ja aurinko lämmitti niin, että baana oli varsin pehmeä. Paluumatkalla pysähdyin Rumakurun uuden tuvan kohdalla, joka on vastapäätä itse Rumakurua. Rumakurun uuden tuvan ”uusi” on varsin suhteellinen käsite, se on nimittäin 63 vuotta vanha, rakennettu 1960. Vanha sen sijaan on oikeasti vanha, rakennettu jo 1800-luvun lopussa.
Rumakurusta jatkoin neljän ladun risteyksen kautta Hirvaskuruun. Siellä oli jännästi sulanut kokonaan puronvarren sammalikko. Mistä lie tuollainen ilmiö, kun ympärillä oli metri lunta. Liekö siinä lähde…
Hirvaskurusta kurvasin Kuutamoladulle ja hiihdin Piispanojan kautta Onninjäljelle, oikoladun kautta Ahopäälle ja edelleen Kiilopäälle, missä Tiinakin vielä oli.
Kiilopäältä hiihdettiin loppumatka yhdessä Sivakkaojan ladun kautta. Baana oli paikoin niin pehmeä, että suksi upposi siihen ja jossain meni sauva läpi. Lämpötila kävi pakkasella vasta aamulla klo 6-8.30 ja silloinkin vain -1,5 asteen verran. Päivän ylin lämpötila oli +7. ”Vaihteeksi” paistoi aurinko koko päivän, tosin jokunen pilvikin oli taivaalla.
TJELDNET 