Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 2: Sarvioja – Paratiisikuru – Pirunportti – Muorravaarakka – Jyrkkävaara

Sarvijoki Sarviojan tuvan kohdalla aamulla

Vaelluksen toinen päivä valkeni Sarviojalla aurinkoisena mutta edelleen tuulisena. Yö oli ollut lämmin, ei tietoakaan yöpakkasista. Keittelimme kaikessa rauhassa aamupuurot ja -kahvit tuvan kaasuliedellä ja kävimme hiukan tutkimassa, pääsisikö joesta yli kuivin jaloin. Kuulemma elokuussa oli päässyt kiviä pitkin ylemmän tulipaikan kohdalta, nyt vettä oli liikaa. Alavirran suuntaan taas oli kaatunut puu joen yli, mutta se näytti vaarallisen liukkaalta. Päätimme kahlata yli ja laittaa kengät jalkaan vasta toisella puolella.

Toiselle päivälle meillä ei ollut niin selkeää suunnitelmaa kuin ensimmäiselle. Tai oli, mutta niitä oli useita. Kaikissa vaihtoehdoissa kuljettaisiin Paratiisikurun läpi Ukselmapään rinteille. Vaihtoehto A veisi Sokostin huipulle avotunturia pitkin ja sieltä sitten jotain kautta Muorravaarakkaan yöksi. Vaihtoehto B oli lyhyt päivämatka Pirunportin kautta Muorravaarakkaan. Vaihtoehto C:ssä jatkettaisiin B:n jälkeen aina Jyrkkävaaran tuvalle saakka.

Vaihtoehdon valintaan vaikutti ensisijaisesti sää. Sokostille teki mieli, mutta rajoittavat tekijät olivat näkyvyys ja tuuli. Koko päiväksi oli luvassa aurinkoa eli siltä osin asia oli kunnossa. Vastaavasti seuraavalle päivälle olisi luvassa sadetta. Päätimme lykätä vaihtoehdon A tai B/C valinnan Ukselmapään rinteille.

Kaarnepää näkyi takana päin matkalla Paratiisikuruun

Sarviojalta kohti Paratiisikurua pääsee kahta polkua, toinen menee jokivartta ja toinen ylempänä rinteessä. Valitsimme vähän vahingossa jokivarressa kulkevan polun ja sehän olikin oikein hieno reitti. Polku lähti suunnilleen tuvan kohdalta joen takaa, kun ylempänä rinteessä kulkeva polku olisi lähtenyt hiukan ylävirtaan, ylemmän tulipaikan kohdalta. Katselimme moneen otteeseen taakse Kaarnepäätä, jonka yli eilen kuljettiin. Melkoisen komea tunturi sekin on.

Kun kuru kääntyi jyrkästi itäkaakkoon ja ylitettiin etelästä tuleva joen haara, maisema muuttui hetkessä ihan erilaiseksi. Karu kurun pohja muuttui paljon rehevämmäksi. Voi vain kuvitella, millaista siellä on kesällä. No, voi myös ehkä kuvitella sääsket, mutta kukkia varmasti riittää.

Paratiisikuru

Polku nousi loivasti kurua ylöspäin ja todella hieno maisema jatkui. Kurun kääntyessä uudestaan kohti etelää, kurun pohjalla oli lampi, alempi Paratiisikurun kahdesta lammesta. Siitä on kuva aikaisemmassa jutussa. Heti alemman lammen jälkeen maisema muuttui taas äkkiä toisenlaiseksi. Tultiin suon laitaan ja suon takana oli kurun ylempi lampi. Lammen takana näkyi vesiputous Ukselmapään ja Lumipään välissä. Näytti mahdottomalta nousta tunturiin vesiputouksen läheltä. Sen sijaan jyrkästi kohti Ukselmapään rinteitä nouseva polku lähti suon reunasta. Ylempää katseltiin Paratiisikurua vähän toisesta perspektiivistä.

Paratiisikurun perukoilla oleva lampi ja siihen laskeva vesiputous

Noustiin aika ylös Ukselmapään rinteelle ja haettiin edes vähän tuulensuojainen paikka eväs- ja suunnittelutauolle. Tuuli oli melkoisen kova ylhäällä, varmasti luokkaa 20 m/s. Päätettiin, että ei lähdetä puskemaan vastatuuleen tunturissa kohti Sokostia, jääköön se johonkin toiseen kertaan. Tiinahan siellä on käynytkin. Päätettiin jatkaa kohti Muorravaarakkaa ja päättää siellä, jäädäänkö sinne yöksi vai jatketaanko Jyrkkävaaraan.

Pirunportti

Seuraavaksi pitäisi kulkea Pirunportin läpi. Kun Paratiisikurusta nousee Ukselmapään rinnettä, pitää mennä aika pitkälle ennen kuin kääntyy alas Pirunportin pohjalle. Jos lähtee alas liian aikaisin, joutuukin Ukselmakuruun. Pirunportti oli melkoista kivirakkaa, mutta varsin mukavasti siitä pääsi läpi ainakin, kun reppu ei ollut niin kovin painava. Pirunportin jälkeen aukesi avara maisema kohti Muorravaarakanjoen metsäistä laaksoa. Laakson takana kohosi Tiuhtelmapää.

Pirunportilta kohti Muorravaarakanjoen metsäistä laaksoa

Polku alas joelle oli varsin helppokulkuinen, tosin muutama märkä suopaikka oli matkalla. Metsä oli hienoa, vielä kun maaruska teki siitä värikkään.

Joen ylityspaikka Muorravaarakanruoktun kohdalla

Muorravaarakanjoen ylitys tuvan kohdalla oli varsin helppo, joki oli kapea, vettä oli alta polven ja virtaus kohtuullinen. Tupa oli heti joen takana. Istuttiin portaille miettimään ja syömään eväitä. Kello oli vähän vaille kolme iltapäivällä. Mietittiin, että ei viitsisi vielä tähän aikaan iltapäivästä asettua taloksi, mutta toisaalta valoisaa aikaa 16 km kävelyyn ei ollut liikaa. Laskettiin, että tuo 16 km pitäisi taittua taukoineen noin viidessä tunnissa eli perillä oltaisiin iltahämärissä kahdeksan aikaan. Kun oli lämmin keli ja tulossa myös lämmin yö, uskallettiin lähteä kohti Jyrkkävaaraa klo 15.20.

Maisema Muorravaarakan varauskammin edestä Pirunportin suuntaan

Edessä olisi siis 16 km käveltävää sen 11 km jatkeeksi, mikä oli jo kuljettu Sarviojalta. Päivämatka olisi pisimmästä päästä, mitä on tullut käveltyä, pisin taitaa olla 35 km joskus Rondanessa Norjassa. Reitti olisi varsin tasaista jokivartta ja oletus oli, että monin paikoin se on nopeakulkuista, mutta kartan perusteella aika monta rinnesuolutakkoa olisi ylitettävänä.

Saatiin alkumatkalla leivottua oikein kunnon pummi, jos suunnistustermejä käytetään. Polku kulki pienen järven rantaa ja äkkiä huomattiin, että se kurvasi niemeen. Sen sijaan, että olisi katsottu tarkasti karttaa, lähdettiin kiertämään järveä vasemmalta. Kun oltiin kävelty jonkin matkaa, näytti siltä, että se niemi ei ollutkaan niemi vaan kannas eli polku meni siitä kohtaa kahden järven välistä itäpuolelle. Me olimme länsipuolella, joten ei viitsitty lähteä takaisin. Kyllähän se kartassakin näkyy, polku kurvaa ikäänkuin järven yli.

Kun haettiin hyväkulkuisempaa pohjaa, ajauduttiin näköetäisyyden ulkopuolelle järvestä. Pian kuitenkin tajuttiin, että järvi on varmaan jo loppunut ja kurvattiin jyrkästi itään päin polun löytämiseksi. Maasto oli jännää, pieniä kumpareita ja harjanteita toinen toisensa perään ja väleissä suota. Ajateltiin, että kun kurvataan jyrkästi itään, meidän on pakko tulla poikittain polulle. Polkua ei kuitenkaan löytynyt, kohta oltiin jo liian lähellä tunturin rinnettä. Käännyttiin taas pohjoiseen eli samaan suuntaan kuin joki kulkee. Tuota kumpare-suo-maastoa riitti. Olisi tosi vaativaa suunnistusmaastoa.

Pääteltiin, että polun täytyy olla meidän ja joen välissä, vaikka emme tajunneetkaan, miten olimme voineet tulla sen yli. Otettiin suunta viistosti kohti jokea ja polkuhan löytyikin melkein heti. Myöhemmin illan aikana opittiin, että polku on kuivalla maalla hyvinkin selvä, mutta lähes katoaa suolutakoissa. Olimme siis tulleet polun yli jonkun suolutakon kohdalta.

Matka taittui varsin hienoissa jokivarren maisemissa. Välillä oli todella hienoa kangaspolkua, välillä tosiaan noita suolutakoita, joista kyllä päästiin yli vaelluskengillä (minä) ja suunnistussaappailla (Tiina). Ei hyvin, mutta päästiin kuivin jaloin. Välillä polku kulki aivan joen varressa, välillä kauempana. Vasemmalla ja myöhemmin takavasemmalla kohosivat tunturit joen takana. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuret korkeuserot täälläkin on. Kun Muorravaarakanruoktu, tupa siis, on 245 metrissä, viereinen Ukselmapään huippu kohoaa 700 metriin eli 450 metriä korkeammalle. Vastaavia korkeuseroja löytyy Suomesta vain Kilpisjärveltä, Pallakselta ja Ylläkseltä.

Kun matka eteni, aurinko alkoi jo painua tuntureiden ja vaarojen taakse. Aina välillä se tuli esiin vaarojen välistä ja valaisi hienosti jokivarren metsää.

Ilta-aurinko (klo 18.25) valaisee hienoa männikköä Muorravaarakanjoen varressa

Puoli seitsemän kieppeillä rupesimme jo jännittämään tulevaa Harrijoen ylitystä. Olimme lukeneet jostain blogista, että siinä olisi siltana pari riukua. Saas nähdä, mitä tuleman pitää. Harrijokihan on Muorravaarakanjokeen kaakon suunnasta laskeva pieni joki. Katsoimme ensin, että koskipaikasta oli ajettu mönkijällä yli, se ei siis voisi olla mahdoton kahlata yli. Päätimme kuitenkin käydä katsomassa ”siltaa”. Sehän oli tosiaan pari riukua joen yli ja joki oli siinä kohtaa varsin syvä. Onneksi rannalla oli pitkiä riukuja, jonka avulla sai otettua vähän tukea ylityksessä. Riu’ut notkuivat jalkojen alla, vaikka reppu selässä ei ollut kovin painava. Joku oli kuulemma mennyt tuosta yli 30-kiloisen rinkan kanssa konttaamalla. Itse menisin painavamman rinkan kanssa vähän alempaa siitä kosken kohdalta kahlaamalla.

Harrijoen ylitys hiukan huteraa ”siltaa” pitkin

Kartassa lukee Muorravaarakanjoen ja Harrijoen risteyksen tienoilla kahlaamo. Ei selvinnyt, kumman joen yli se oli. Oliko se se Harrijoen koskipaikka vai olisiko Muorravaarakanjoen yli päässyt noilta tienoin. Muorravaarakanjoki oli ylempää monin paikoin yli kahlattava, mutta Sarvijoen risteyksestä aina sen suulle Suomujoelle pääosin vain uimalla ylitettävä.

Harrijoki ylitettiin vähän ennen seitsemää ja vähitellen ilta alkoi jo hämärtyä. Matkaa oli vielä 3-4 km. Suolutakoita oli ylitettäväksi entistä enemmän ja mitä hämärämmäksi ilta muuttui, sitä tarkempi sai olla, ettei hukkaa polkua ylityspaikan kohdalla. Kyllähän sen polun sitten taas löytää, mutta aikaa voisi mennä hukkaan.

Emme olleet oikein selvillä, olisiko Jyrkkävaaran tuvan lähellä saatavilla juomavettä. Niinpä päätimme ottaa pullot täyteen siitä kohtaa, kun polku lähti erkanemaan kauemmas Muorravaarakanjoesta. Kävelin polulta alas jokirantaan ja oli kyllä hieno jokimaisema. Kello oli tuolla hetkellä 19.45 eli aurinko oli jo laskenut reilu vartti sitten. Sillä aikaa, kun hain vettä, Tiina kaivoi esiin otsalampun.

Ilta hämärtyy Muorravaarakanjoella

Ilta pimeni pimenemistään. Vaikka etäännyimme joesta, aina vaan oli ylitettäviä suolutakoita. Sitten tuli lampi vastaan, siitä ei olisi enää matkaa kuin satoja metrejä. Oli jo melkein pimeää, kun tulimme märän suon laitaan. Lamppua ei sytytetty, kun silmät olivat tottuneet hyvin hämärään. Näimme mönkijän jäljet suon yli ja sen takana kukkulan, jonka päällä tuvan pitäisi olla. Sitä ei kuitenkaan näkynyt. Mönkijän jäljestä näki, että siitä kohtaa ei suosta kuivin jaloin yli mentäisi. Jotain riukujakin oli suossa, mutta niitä pitkin tasapainoilu olisi ollut todella vaikeaa. Lähdimme suon reunaa ylös kohti ylempää lampea, jonka lähellä tupa oli. Sitten huomasimme valoa tuvan ikkunasta, se oli juuri siinä, missä oli ajateltukin. Onnistuimme jotenkin ylittämään suon kuivin jaloin mättäitä pitkin hyppimällä aika läheltä lampea.

Aamulla valoisassa sitten selvisi, että suossa olevien riukujen alla oli vanhat pitkospuut muutama sentti veden alla. Siitä olisi siis päässyt yli, mutta ei niitä pimeässä nähnyt ja vielä vähemmän olisi nähnyt lampun kanssa.

Tuvalle saavuttiin klo 20.15. Autiotuvan puolella oli yksi pariskunta, mutta varaustuvan puolella saimme olla kahdestaan.

Päivä oli pitkä, kävelyä tuli 27 km ja matkalla oltiin kymmenisen tuntia. Jossain vaiheessa kävellessä huomasi, että rasva-aineenvaihdunta toimi hyvin ja kävely tuntui melkeinpä helpolta. Vähän aikaisemmin oli tuntunut, että vauhti oli hiukan liian kova ja energiankulutus oli liikaa hiilihydraattien varassa ja niitähän ei pitkään riitä. Toki jalkoja hiukan kolotti. Mutta periaatteessa olisi jaksanut vielä jatkaa matkaa aika helpostikin.

Hyvä kun otettiin pullot täyteen juomavettä. Jyrkkävaaran lammesta saatiin kyllä vesi ruoanlaittoon ja aamulla kahviin, mutta ei sitä ehkä olisi viitsinyt keittämättä juoda. Kuivemmalla kelillä sinne saisi varmasti viedä myös ruoanlaittoveden mukanaan.

Yhteenveto ja reittikartta
Aittajärven tie
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 1: Aittajärvi – Kuotmuttipää – Kaarnepää – Sarvioja
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 2: Sarvioja – Paratiisikuru – Pirunportti – Muorravaarakka – Jyrkkävaara
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 3: Jyrkkävaara – Aittajärvi

Mainokset
Kategoria(t): luonto Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.