SM-sprintti 2018 Oulussa

Maisemaa Pikisaarensillalta Raatin suuntaan

Eilen oli ohjelmassa sprinttikauden päätöskisa, SM-sprintti Oulussa. Viikon päästä kyllä kisataan vielä Tampereella Mikonpäivän sprinttisuunnistus, mutta siihen kisaan me emme ehdi mukaan.

Aamulla lähtökynnys sulkeutui klo 9.05. Jos lähtökynnys ei ole tuttu, se tarkoittaa sitä, että kilpailijoiden täytyy olla tietyllä alueella kilpailun aikana ennen omaa suoritusta, jotta ei pääsisi hyötymään jo aikaisemmin maalin tulleiden suorituksista. Niin, siis klo 9.05 piti olla lähtökynnyksellä ja sitä ennen piti käydä viemässä reput kilpailukeskukseen. Matkaa hotellilta kilpailukeskukseen Raatin stadionille oli noin 1,5 km ja lähtökynnykselle vielä reilu kilometri. Hotellilta piti lähteä viimeistään kahdeksalta. Aamiaista sai vasta klo 7, vaikka hotelli oli kisojen yhteistyökumppani. Oli arvattavissa, että lähes kaikki täydessä hotellissa olevista suunnistajista tulisivat aamiaiselle klo 7 ja ohjelmassa olisi jotain vastaavaa kuin Jukolan lähtö… No, me olimme jonossa klo 6.40 ja ehdimme syömään aamiaisen hyvin. Ovet aukesivat tasan klo 7 ja jono oli silloin tosi pitkä.

Viime vuodet edellytykset hyvään suoritukseen SM-sprintissä ovat olleet vähän kehnot, mutta sellaista se veteraaniurheilu on. Ja joka vuosi on ollut erilainen. Joskus pystyy tunnistamaan hetken, milloin homma on mennyt pieleen, joskus ei. Olen juossut SM-sprinttejä vuodesta 2014 (sitä ennen vain 2006 Tuusula ja 2008 Nastola) lukuunottamatta Vaasaa 2016.

Hollolassa 2014 pohjalla oli pitkä juoksutauko polvivaivan takia ja lähdin matkaan oikeastaan kylmiltään vauhdikkaan juoksun suhteen. Kesäkuun alussa 2015 olin todella hyvässä sprinttikunnossa, kunnes sitten iski akillesvaiva ja sprinttikunto piti kasata syyskuussa parissa viikossa melkein kolmen kuukauden juoksutauon jälkeen uudestaan. Vauhti löytyi, mutta tulos oli huono. Vuonna 2017 alla oli 9 kk täydellinen juoksutauko kantapäävaivan takia ja juoksu- ja sprinttikunto piti kasata alusta saakka parissa kuukaudessa.

Tämä vuosi on ollut parempi. Juoksua on alla koko viime syksyn, talven ja kevään epäsäännööllisen säännöllisesti, mutta määränä todella vähän. Keväällä piti yrittää pitkästä aikaa hankkitua jonkinlaiseen metsäsuunnistuskuntoon Jukolaa varten. Jukola vielä meni ilman jalkavaivoja, mutta se virhekohta taisi olla juhannuksena 10×100 metriä nopeustreenin jälkeen kolmen päivän päästä Juhannusrastien 11 km metsässä. Siitä alkoivat taas akillesvaivat. Ei pahat, mutta sprintin jälkeen piti yleensä aina yrittää saada jalat kuntoon seuraavan sprinttiin ja lenkit tehtiin pyörällä ja soutaen. Harjoituspäiväkirja näyttää vuoden alusta suunnistusta ja juoksua yhteensä 277 km. Se on paljon enemmän kuin kolmeen vuoteen, mutta eipä siinä paljon hurraamista ole, 1,07 km per päivä. Mutta näillä mennään. Tai mentiin.

Sitten itse kisaan. Oma lähtö karsinnassa oli vasta hiukan ennen klo 11 eli kynnyksellä sai tappaa aikaa. Ihan hyvin se kuitenkin kului. Sisätilaa oli hyvin, se oli viileällä kelillä tärkeää. Niin, lämmintä oli kai kymmenen pintaan ja tuulta aika lailla, aurinko välillä paistoi. Kynnykseltä pääsi itse lähtöön 600 metrin päähän varttia ennen omaa lähtöaikaa. Siinä oli kyllä aika raikasta shortseissa ja lyhythihaisessa.

Kauhean hyvin en ollut selvillä, millainen kisa tulisi olemaan, mutta usein karsinnat ovat olleet melko helppoja. Kun sain rastimääritteet, 10 rastia, arvasin, että ei kovin vaikeaa ole tänäänkään. Toisaalta, niin helppoa rataa ei olekaan, ettenkö minä voisi tehdä siinä ratkaisevaa pummia.

SM-sprintti karsinta 2018 H45K2 / Merikoski, Oulu / SK Pohjantähti

Ykkösväli oli selkeä, vaikka reitinvalintavaihtehtoja oli peräti kolme. Näköjään piirsin sekä tähän että reittihärveliin väärin, menin nimittäin talojen välistä. Rastin edessä oli autoja parkissa eikä rastia näkynyt. Hetken emmin, mutta menin sitten autojen välistä ja siellähän se rasti oli missä pitikin. Kakkonen oikealta, ei vaihtoehtoja. Kolmoselle olisi ollut nopeampi mennä oikealta, mutta menin vasemmalta ja juutuin rastilla ruuhkaan. Se ei ollut hyvä väli, mutta äkkiä se unohtui.

Karsinnan rasti 5

Pitkä väli metsän läpi. Mietin, kummalta puolelta aitausta mennä. Päädyin vasempaan, halusin pysyä teillä ja poluilla. Viitoselle vinosti polkuja ja sillan yli. Mietin, kierränkö aidan oikealta vai vasemmalta. Oikea näytti aavistuksen lyhyemmältä. Aika pian huomasin, että toisella puolella aidassa taisi olla aukko, mutta en ihan varmaan nähnyt sitä juostessa. Kun kukaan rakennuksen eteläpuolelta rastille edellä juossut ei tullut vastaan, arvasin, että aidassa tosiaan on aukko ja lähdin sieltä kuutoselle. Gepsin perusteella tuossa hävisi noin 15 sekuntia. Niin paljon nopeampi se oli aidan aukon kautta.

Kuutoselle oli armottoman tylsä väli. Ehdin miettiä monenlaista, hyödyllistä ja hyödytöntä. Mietin, että juoksu ei tänään kulje viime sunnuntain malliin eikä syke nouse samalla tavalla, tosin paljon parempaa kuin kaksi viikkoa sitten Jokelassa. Mietin, että ei tällainen ole ollenkaan kivaa, olisipa vähän enemmän suunnistusta. Tutkin luupilla väliä 8-9 ja yritin keksiä, mistä se väli pitää mennä. Keksin parhaan reitin. En olisi keksinyt, jos olisin katsonut sitä vasta juuri ennen kasia.

7-8-välillä jahkasin, kummalta puolelta kiertää talot. Eipä siinä olisi ollut eroa. Onneksi en sentään hiljentänyt vauhtia saati pysähtynyt miettimään. Reitti 8-9 oli jo selvä etukäteen. Sillan alta, portaita sillalle jne. Tämä oli ratkaisuväli tällä radalla, kaksi muuta reittiä olivat hitaampia.

5 sek arpominen viimeisellä rastilla. Kumarruin jo leimaamaan, kunnes huomasin ettei rasti ollutkaan 100 vaan 170. Selkä suoraksi ja ihmettelyä. Jaa, sen pitikin olla 170. 5 sek meni. Loppusuoralla kävi mielessä, että toivottavasti tuohon ei mennyt A-finaalipaikka.

Kun tunne juoksusta oli huono, olin oikeastaan ihan varma, että ei mitään jakoa A-finaaliin. Taaskaan. Yllätys olikin suuri, kun Katri tuli vastaan ja onnitteli A-finaalipaikasta, sijoitus karsintalohkossa 10., vain hiukan yli minuutti keulaan. Olipas kummallinen kisa. Tuntui huonolta, virheitäkin 20 sek ja silti tuloksellisesti parhaita kisoja koskaan.

Olin jo päättänyt, että en lähde edes loppuverkalle, mutta pitihän se lähteä, kun kerran A-finaali olisi tiedossa. Aikaa ei ollut maaliintulosta kuin parisen tuntia, kun piti taas olla lähtökynnyksellä. Kynnys oli sama tuttu paikka.

Finaalin lähtöön oli reilu kilometri kynnykseltä, mentiin kävelysiltaa joen yli keskustan puolelle. Siinä vasta kylmä olikin. Meinasin unohtaa lähtökynnyksellä pitkät trikoot lyhyiden päälle. Näin jälkeenpäin olisi ollut parempi unohtaakin. Verryttelyssä juoksu tuntui samanlaiselta kuin aamulla eli ehkä ei olisi tiedossa parempaa.

SM-sprintti A-finaali 2018 H45 / Linnansaari, Oulu / SK Pohjantähti

Finaalin rasti 1

Odotus finaaliin oli, että ainakin alku olisi vaikeampaa kuin karsinta. Ja niinhän se olikin, ns. teknistä sprinttiä. En kyllä oikein tykkää tuosta termistä tekninen. Kun tosi maastopyöräilijät sanovat jotain polkua tekniseksi, se tarkoittaa sitä, että tavallinen harrastaja kantaa siinä pyörää. Mutta joo, tiukkoja käännöksiä oli paljon eikä suunnistus tahtonut millään pysyä edellä muutamilla rastiväleillä.

Ykkönen näytti helpolta, vaikka lopussa olikin tiukka kurvi. Meinasin ensin lähteä siitä umpikujaan ja piti pysähtyä. Seuraavaksi luulin rastin olevan  rappusten pohjoispuolella. Ei ollut. Sitten eteläpuolella. Ei ollut. Taas piti pysähtyä. Onko se sitten rappusten päällä. Oli se, muurin takana piilossa. Selvähän se on, kun tuosta zoomatusta karttapalasta katsoo, mutta vähemmän selvä pienemmästä palasta ja juostessa kartasta. Rastimääritteesta se toki olisi selvinnyt. Olisko tuohon mennyt 15 sek.

Finaalin rasti 1 zoomattuna

Kakkonen ja kolmonen selkeitä. Kolmoselle mennessä olisi ehdottomasti pitänyt katsoa pidemmälle kuin 3-4. Neloselle menin sujuvasti, mutta reitti oli niin kapea ja mutkainen, että en ehtinyt yhtään lukea 4-5-väliä. Niinpä neloselta lähtiessä kulman takana piti pysähtyä. Silti en huomannut optimireittiä, näin että rakennusten vlistä ei pääse läpi. Olisi päässyt. Pysähdys ja hitaampi reitti 10 sek.

Kun suunnistus alkaa jäädä jalkoihin, siinä käy usein niin, että kun pitäisi miettiä, mihin mennään, miettiikin, missä ollaan ja lopulta missä oltiin. Kuutosta ennen tuli pieni pysähdys ja rastin jälkeen vähän isompi, kun en yhtään ollut katsonut pitkää väliä. Seiskalle oli kaksi reittiä eli piti valita, kumman sillan kautta menee. Taisin valita hiukan pidemmän vaihtoehdon, mutta tuskin siinä montaa sekuntia hävisi.

Seiskalta alkoi puistopujotteluosuus. Ysin jälkeen takareiden alaosa hiukan kramppasi jossain tiukassa käännöksessä ja/tai kiihdytyksessä. Taisi rasitus ja kylmä tehdä tehtävänsä, ehkä pitkät trikoot olisivat estäneet tuon. Loppu pitikin tulla sitten varovasti. Vähän matkavauhtia pois ja erityisesti käännökset, kiihdytykset ja jarrutukset varovasti. Keskittyminen suunnistukseen muuttui keskittymiseksi jalkaan. Onneksi loppu oli aika helppoa, mutta silti rasti 12 jälkeen meinasin lähteä väärään suuntaan. Enkä pelkästään meinannut vaan lähdin myös, en onneksi pitkälle.

Veikkaisin, että tuossa viimeisen kuuden minuutin passailussa menetti 20-30 sek. Se on sitten vaikeampi sanoa, minkä verran olisi ollut varaa kiristää, kun rata muuttui helpommaksi. Harvoin on ollut niin hyvissä voimissa maalissa sprintissä, sen se passailu ainakin teki.

Lopputuloksena oli 22. sija. En uskonut kaksi viikkoa sitten, että olisi mitään saumaa A-finaaliin. Viikko sitten aloin jo uskoa, että voisi olla mahdollisuus, mutta aamun juoksu taas tuntui huonolta. Se oli ensimmäinen kerta A-finaalissa, ja kun siinäkin vielä jäi muutamia taakse, ei kai tulokseen voi pettynytkään olla. Taas voi kirjoittaa saman kuin ennenkin, jospa saisi olla seuraavan vuoden vähän terveempi. Parempaa juoksua olisi silloin helpostikin luvassa, paremmasta suunnistuksesta en niin menisi takuuseen.

Perttelin Peikoilla oli matkassa kolme suunnistajaa. Tulos ei ollut huono, Tiina oli 19:s, minä 22. ja Katri B-finaalin kolmas.

Itse kisassa järjestelyt näyttivät ainakin kilpailijan näkökulmasta toimivan hyvin. Kilpailukeskus oli hieno, stadionin katsomosta olisi ollut mukava seurata kisaa, mutta eihän sitä ehtinyt seurata, kun päivä meni lähtökynnyksellä. Sisätilaa oli mukavasti viileänä päivänä, niin kilpailukeskuksessa kuin lähtökynnyksellä.

Karsinnan rata oli helppo, mutta niinhän ne karsinnat ovat usein olleet. Karsinnassa oli lopussa ratkaiseva reitinvalintaväli. Yleensä minulle käy huonosti kisan ainoalla vaikeammalla välillä, mutta tällä kertaa onnistuin siinäkin. Finaalissa alkumatkan suunnistus oli vaikeampaa, mutta ehkä olisin kaivannut enemmän reitinvalintamahdollisuuksia. Nyt reitinvalintaa oli tarjolla lähinnä väleillä 4-5 ja 6-7. Olisin kaivannut muutamaa sellaista väliä, kuin olisi ollut vaikkapa 3->5, siis suoraan kolmoselta viitoselle. Yksinkertainen esimerkki osoittaa, että hienoja reitinvalintavälejä olisi ollut tuolle alueelle tehtävissä.

Hyvä kysymys on, pitääkö veteraanisarjoissa olla lähtökynnystä tai miksei myös, pitääkö lähtökynnystä ylipäänsä olla? Nyt karsinta olisi ollut tuohon maastoon vaikea tehdä, jos lähtökynnystä ei olisi ollut. Nyt kisassa käytettiin samoja alueita mitä kuljettiin lähtökynnykselle. Matkalla bongattiin ainakin kymmenen rastia. Onko tuo hyvä? Kaikille sama ainakin.

Yleisessä ja nuorten sarjoissa lähtökynnystä voi perustella ainakin sillä, että porukkaa tottuu arvokisojen lähtökynnyksiin, kuka arvokisoihin joskus pääsekään. Veteraanien kansainvälinen arvokisa on WMOC ja siellä ei ole lähtökynnystä. Iltapäivällä veteraanisarjojen lähtökynnyksen plussana oli mahdollisuus tarjota sama rata A- ja B-finaalissa. Tuo aina mukavaa, tiedän sen aina ennen B-finaalissa olleena. Tätä perustetta taas ei ollut H/D21-sarjoissa. Perusteita lähtökynnyksen käytölle siis sekä on että ei ole. Mutta ehkä se on niin, että SM-kisassa kynnystä on syytä käyttää, varmistaa, ettei loppupään lähtijät hyödy alkupään maaliin tulijoiden kommenteista.

Mainokset
Kategoria(t): Suunnistus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.