Tukikohdan vaihto Kiilopäältä Saariselälle

Eilen Ahopään rinteessä oli sumuista

Meillä oli eilen tukikohdan vaihtopäivä. Siirryttiin Kiilopäältä latuverkoston toiseen reunaan Saariselälle tuttuun kämppään loppuajaksi. Tiinalla oli eilen lyhyemmän lenkin päivä, joten hän hypäsi lentokenttäbussin kytiin ja toi tavarat Saariselälle. Kyytihän on näppärä noin päin, kun Kiilopäällä bussi lähtee pihasta ja täällä Saariselänkin päässä pääsee 50 metrin päähän ovesta. Minä taas tein siirtymän hiihtämällä.

Päivä oli taas pilvinen, pakkasta -5 astetta, monin paikoin sumua ja vähän tuultakin. Edellisenä iltana oli satanut vähän lunta ja keli oli taas hiukan nihkeä. Tai ehkä se ei ollut nihkeä, minun luistelusukseni eivät vaan pelaa tuollaisessa kelissä varsinkaan hitaassa vauhdissa. Oli siis luistelulenkin vuoro, hyvähän on yksi sellainenkin tehdä, kun kerran välineet on tänne kuskannut.

Lähdin alkuun Sivakkaojan latua. Siinähän on Kiilopäältä lähtiessä aluksi nousua, mutta sitten useampi kilometri laskuvoittoista maastoa. Joskus jääkelillä siinä ei paljon tarvitse työnnellä, nyt piti hiihtää melkein koko ajan. Poroaidan portilta hiihdin takaisin Kiilopäälle ja lähdin Ahopään yli. Auringosta ei näkynyt pilkahdustakaan, mutta sumuinenkin maisema oli hieno. Eilen kontrasti oli parempi kuin toissa päivänä, joten ei ollut ongelmia laskuissa.

Sivakkaojan latua lähellä Kiilopäätä

Laanilasta jatkoin Kuutamoladulle ja Tiina tulikin vastaan sen Saariselän päässä. Siitä sitten hiihdettiin loppumatka yhdessä Piispanojalle, Onninjälkeä neljän ladun risteykseen, Hirvaskurun kautta takaisin Kuutamoladulle, Prospektorin reitin kautta Laanilaan ja lopulta Saariselälle. 38 km lenkki tuntui riittävän pitkältä. Sen jälkeen on ollutkin mukava pitää tänään suunniteltu lepopäivä ja keskittyä hiihdon katsomiseen. Tiina kävi tänäänkin hiihtämässä. Minä taas lapion puolisen tuntia hiihdon katsomisen ohessa oikopolkua pihasta pyörätielle, joka lyhentää käveltävää matkaa ladulle merkittävästi. Kun lunta on 70 senttiä, ei siitä oikein muuten kävellen pääse läpi.

Hotelli Niilanpää tulopäivänämme sunnuntaina

Kiilopäällä oltiin nyt kolmatta kertaa reilun viiden vuoden aikana tammikuussa. Kesällä on oltu pariin kertaan. Minulle Kiilopää on tuttu jo lähes kolmenkymmenen vuoden takaa muutamalta ensilumen hiihtoreissulta 80-90-lukujen taitteessa.

Suomen Latu perusti Kiilopään jo vuonna 1964, silloin nimellä Kiilopään Koulutuskeskus. Sittemmin sen nimi on ollut Kiilopään Eräkeskus, Kiilopään Tunturikeskus ja viimeisinä vuosina Suomen Latu Kiilopää. Itse opin tuntemaan paikan Kiilopään Tunturikeskuksena ja siksi taidan sitä nykyäänkin useimmiten kutsua. Kiilopään historiasta löytyy paljon Tuomo Jantusen kirjoituksia Kiilopään kiehisiä -blogista.

80-90-lukujen taitteessa monilla ensilumen hiihtoleireillä Kiilopäällä muistan hyvin Ranskan ampumahiihtäjät. Niin vuosina paikalla oli naisten joukkue, joka valmistautui omiin Albertvillen olympialaisiinsa 1992. Niissä kisoissa Ranskan naiset voittivat viestin. Tuomo Jantunen kertoo Kiilopään kiehisiä -blogissa, että ranskalaiset olivat Kiilopäällä ensimmäistä kertaa jo vuonna 1979. Alkuun ei kuulemma ollut edes ampumapaikkaa, mutta seuraavaksi vuodeksi se oli jo tehty. Ranskalaiset olivat arvostaneet paikan rauhallisuutta verrattuna Muonioon. Nykyisinhän vanhaa ampumapaikkaa ei Kiilopäällä enää ole.

Muuten Kiilopää on nykyään aika samanlainen kuin se oli 90-luvun alussa, vaikka toki uuttakin on tehty. Miksipä hyvää pitäisi liikaa muuttaa. Majoituskapasiteettia on tullut lisää mökkeinä ja rivitalohuoneistoina. Kuurakaltio, savusauna ja avanto, ovat ”uusia”. Tuo ”uusi” tarkoittaa tässä sitä, että savusauna on otettu käyttöön vuonna 1998.

Myös asiakaskunta on muuttunut, vaikka siihen toki vaikuttaa vuodenaika. Kun olimme Kiilopäällä tammikuussa 2012, ensimmäiset päivät oli tosi hiljaista, mutta lopussa tuli paljon ulkomaalaisia. Myöhemmillä kerroilla nimenomaan ulkomaalaisia on ollut paljon, nytkin selvästi enemmän kuin suomalaisia. 80-90-luvun taitteessa ainakin ensilumen aikaan asiakaskunta muodostui lähes täysin suomalaisista hiihtäjistä. Poikkeuksena edellä mainitut ranskalaiset.

Tuolta 2012 reissulta on jäänyt mieleen erityisesti vanha saksalainen mies, jonka kanssa istuin muutamana iltana saunan lauteilla. Hän osasi jonkin verran suomea. Selvisi, että hän oli ollut Lapissa ensimmäistä kertaa syksyllä 1945 pian Lapin sodan päättymisen jälkeen. Ei kuulemma ollut kovin lämmin vastaanotto silloin Rovaniemellä.

Mainokset
Kategoria(t): Hiihto Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.