Hiihtokausi 2018-19 avattu Saariselällä

Hiihtokausi avattiin tänään Saariselällä. Viime viikonlopun ja alkuviikon pakkasten aikana täällä saatiin tykitettyä hyvin lunta. Latua on valmiina 2,6 km eli edestakaisin hiihdettynä kierrokselle tulee mittaa 5,2 km. Latu alkaa hiihtosillalta ja kääntäpaikka on Viskitien alikulusta Laanilan suuntaan nousun puolivälissä.

Latu on tosi hyvässä kunnossa, purkkivoiteella sai hyvän pidon. Pakkasta oli jokunen aste ja alkuun aurinkoista, lopussa pilvistä. Päivän lenkille tuli mittaa 26 km, sopiva kauden aloitus.

Mainokset
Kategoria(t): Hiihto | Avainsanat: ,

Vaellus UKK-puistossa 20.-22.9.2018: Aittajärvi – Sarvioja – Muorravaarakka – Jyrkkävaara – Aittajärvi

Paratiisikurun alempi lampi

Teimme kolmen päivän vaelluksen UKK-puistossa 20.-22.9.2018 reittillä Aittajärvi – Kuotmuttipää – Kaarnepää – Sarvioja (yö) – Paratiisikuru – Pirunportti – Muorravaarakka – Jyrkkävaara (yö) – Aittajärvi. Matkaa kertyi ensimmäisenä päivänä 12 km, toisena 27 km ja viimeisenä 13 km eli yhteensä 52 km. Vaelluksen reittikartta löytyy alta.

Juttu vaelluksesta on jaettu päiväkohtaisiin osiin, lisäksi on tarinaa Aittajärven tiestä:

Yhteenveto ja reittikartta
Aittajärven tie
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 1: Aittajärvi – Kuotmuttipää – Kaarnepää – Sarvioja
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 2: Sarvioja – Paratiisikuru – Pirunportti – Muorravaarakka – Jyrkkävaara
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 3: Jyrkkävaara – Aittajärvi

Artikkelin kartta-aineistojen lähde: Maanmittauslaitoksen Maastokarttarasterin 1:50 000 lehdet V512, V514,V521 ja V523 09/2018 (Maanmittauslaitoksen avoimen tietoaineiston CC 4.0 -lisenssi).

Reittikartta (aukeaa isompana)

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: , , , , , , ,

Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 3: Jyrkkävaara – Aittajärvi

Jyrkkävaaran tupa

Viimeisen vaelluspäivän aamu kului paitsi normaaleissa aamuaskareissa myös tutustumiseen Jyrkkävaaran tuvan ympäristöön. Erityisen kiinnostuksen kohteena oli suon ylityspaikka, mitä ei illalla pimeässä oikein nähty. Valoisassa selvisi, että siitä meni vanhat pitkospuut, jotka olivat muutaman sentin veden alla. Niiden pinnassa näkyvien riukujen kohdalta olisi siis päässyt kuivin jaloin, kun olisi vain nähnyt ne veden alla olevan pitkospuut. Itse tupa oli oikein hienolla mäntykankaalla pienellä kukkulalla.

Vanhat pitkospuut Jyrkkävaaran tuvalle

Päivä oli pilvinen, välillä vähän satoi. Ei kuitenkaan ollut niin sateista, kuin oli ennusteessa ollut. Kun meillä oli Rovaniemen autojunalle lähtö vasta seuraavana iltana, ei pidetty niin kiirettä aamulla. Matkaahan Aittajärvelle piti olla vain reilu 10 km sen perusteella, mitä kartasta olin saanut mitattua. Aiempien päivien kokemus tosin oli opettanut, että gepsiin kertyy kilometrejä hiukan enemmän kuin kartalta mitattuna.

Oletus oli, että Muorravaarakanjoen yli pääsee alajuoksulla vain kahdesta paikasta eli joen suulta tai sitten jonkin matkaa Jyrkkävaarasta ylöspäin. Päätimme suunnata joen suun ylityspaikalle. Matkalla tuli selväksi, että joesta ei ainakaan silloisella vedenkorkeudella pääse yli muualta kuin uimalla. Pääosin joki virtaa hiljalleen varsin syvänä, koskipaikoissa oli yleensä toisessa reunassa syvä paikka.

Muorravaarakanjoki tihkusateisena aamuna

Reitti alas joen varteen oli varsin märkää maastoa, mutta jokivartta oli mukava kulkea. Kävimme niemessä Lotjanankankaan tulipaikan kohdalla. Jos siitä olisi päässyt yli, olisi päässyt oikaisemaan Suomujoen varteen. Vene olisi tarvittu. Tämä itse asiassa tiedettiinkin, kun Jyrkkävaarassa ollut pariskunta oli yrittänyt siitä edellisenä päivänä yli toiseen suuntaan.

Jokivartta kulkiessamme välillä satoi ja välillä hetkittäin paistoi aurinkokin. Oli varsin lämmin, taisi olla peräti +13. Normaali vaellusasu sadeasun alla oli turhan kuuma, joten päädyin kulkemaan pelkässä ohuessa Gore Tex -asussa.

Koski Muorravaarakanjoen alajuoksulla

Tiesimme siis, että Muorravaarakanjoen yli pääsee sen suulta, aivan läheltä Suomujokea. Tarkasti paras kahluupaikka ei ollut selvillä, eikä kartastakaan tuon suhteen ollut juuri apua. Kävelimme alkuun Suomujoen rantaan katsomaan, sieltä ei sopivaa paikkaa löytynyt. Suomujoessa oli sillä kohtaa komeat hiekkatörmät toisella puolella.

Suomujoen hiekkatörmiä

Palasimme jonkin matkaa takasin ja päättelimme, että yli kannattaa mennä itäisen saaren eteläpuolelta. Ylitys näytti varsin pitkältä ja näytti siltä, että toisella puolella näkyvä rantakin olisi saari eli olisi vielä toinenkin ylitys tiedossa. Löysimme muiden käyttämiä riukuja rannalta ja näimme läntisessä saaressa pari riukuja pystyssä puuta vasten, se varmisti ylityspaikan. Suuntasimme itäisen saaren kärkeä kohden, sen lähellä saisi hetken kahlata matalammassa vedessä. Virta oli aika kova ja vettä paikoin yli polven. Kovempia virtapaikkoja oli kummassakin uomassa. Matka oli näyttänyt pitkältä ja pitkältä se tuntuikin, vesi oli kylmää.

Joen ylityspaikka lähellä Muorravaarakanjoen laskukohtaa Suomujokeen

Pääsimme saareen, kävelimme siitä kahluukengillä (= crocseilla) yli ja ylitimme vielä kapean uoman. Kun kengät oli saatu jalkaan, tuli vastaan vielä kolmaskin uoma, mutta sen sai onneksi kierrettyä etelän puolelta. Jatkoimme sitten matkaa Suomujoen rantaa, alkuun aika samanlaista maisemaa kuin Muorravaarakanjoella, Suomujoki vaan on vähän isompi joki. Suomujokihan saa alkunsa läheltä Kiilopäätä, Niilanpään eteläpuolelta. Se taas laskee Luttojokeen, joka taas puolestaan laskee Kuolanvuonoon, tosin Tuulomajokena.

Suomujoki

Kun jonkin matkaa oli kävelty joen vartta, joki leveni Suomujärviksi. Polku meni Keittokalajärven, siellä tosiaankin on tuon niminen järvi, ja Suomujärvien välistä, mutta välissä oli sen verran paljon vettä, että ei viitsitty ruveta kahlaamaan. Kuivemmalla kelillä siitä olisi varmasti päässyt helposti kuivin jaloin, kun polku kerran sinne meni. Nyt katsottiin parhaaksi kiertää Keittokalajärvi eteläpuolelta. Siinä lähellä näyttää olevan kartan mukaan Lihavasiikajärvi. Kalaa niissä varmasti on, kun ovat tuollaiset nimet saaneet.

Keittokalajärven jälkeen palattiin polulle ja jatkettiin edelleen Suomujärven rantaa. Päivän ensimmäiset ihmiset nähtiin Suomujärven länsipäässä olevalla tulipaikalla, siellä oli enemmänkin porukkaa. Taisi kaikilla olla vaellus vasta aluillaan.

Suomujärven länsipää

Suomujärvien, Mukkaperänjärven ja Kotajärven välissä menee komea harju. Katseltiin sitä jo Suomujärvien itäpäässä, mutta todettiin, että länsipäässä sen katkaisee salmi. Tuota salmea sitten käytiin katsomassa tulipaikan lähellä. Salmi kyllä näytti sellaiselta, että siitä olisi hyvinkin päässyt kahlaamalla yli, varsinkin vähän matalamman veden aikaan.

Kapea salmi Kotajärven ja Suomujärven välissä

Reissun viimeinen etappi alkoi olla käsillä, matkaa Kotajärven rantaa Aittajärvelle ei ollut enää pitkälti. Tosin edessä oli vielä joen ylitys ennen kuin pääsisimme autolle. Se Suomujoen ylitys, tuttu ensimmäisen vaelluspäivän alusta. Tälle viimeiselle etapillekin oli vielä hienoa maisemaa, kun polku nousi korkealle harjulle.

Korkea harju Kotajärven rannalla

Pian harjun jälkeen laskeuduttiin joen rantaan ja kahlattiin yli. Sitten olikin jäljellä enää puoli kilometriä parkkipaikalle. Viimeiselle päivälle tuli matkaa 13 km, kun oli kartasta mittaamalla arvioinut matkaksi reilu 10 km. Sen verran tehtiin mutkia ja niitä tuli tekemättäkin. Matkassa oltiin melkein viisi tuntia, minkä oli myös reilusti enemmän kuin oli ajateltu. Muutama kierto, jokien ylitykset ja alussa suolutakot hidastivat matkantekoa. Olimme tosi tyytyväisiä, että ei tarvinnut samana iltana ajaa junalle Rovaniemelle vaan saatiin jäädä yöksi Saariselälle.

Yhteenveto ja reittikartta
Aittajärven tie
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 1: Aittajärvi – Kuotmuttipää – Kaarnepää – Sarvioja
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 2: Sarvioja – Paratiisikuru – Pirunportti – Muorravaarakka – Jyrkkävaara
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 3: Jyrkkävaara – Aittajärvi

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: , , ,

Kuvia etelän ruskasta

Hynkänlampi Nuuksiossa 12.10.2018

Tänä syksynä on etelässä ollut harvinaisen hieno ruska. Se oli parhaimmillaan viime viikonloppuna, jolloin oli myös epätavallisen lämmintä, lähes +20 astetta ja yölläkin +10. Monena päivän oli sumua, mutta välillä aurinkokin pääsi paistamaan. Juttuun on kerätty kuvia viimeisen viikon ajalta kolmelta pitkältä pyörälenkiltä ja yhdeltä kävelyltä täällä kotona Kylmäojankorvessa ja Kulokukkulalla.

12.10. menin aamulla junalla pyörän kanssa Koivuhoviin ja ajelin sieltä kotiin reittiä Bemböle – Pirttimäki – Luukki – Petikko – Pitkäkoski – Haltiala yhteensä reilu 70 km. 14.10. ajelin Salossa SM-erikoispitkän kilpailukeskuksesta (Tiina oli suunnistamassa) käsin 35 km lenkin Raatalan ja Vaskion kautta. Tänään 19.10. ajoin kotoa käsin reittiä Rekola – Kuusijärvi – Bisajärvi – Viirilä – Katronträsk – Nikinmäki – Myras – Rekola – Mätäkivenmäki yhteensä vajaa 50 km.

Kuten kuvista näkee, aika iso osa lehdistä on lähtenyt viimeisen viikon aikana ja varmaan loput lähtevät seuraavan viikon aikana.

Vantaanjoki Haltialassa 12.10.2018

Maisema kotipihalta 13.10.2018

Värikäs metsäsaareke Raatalassa Salossa 14.10.2018

Salon Märynummen tuulivoimalat Vaskiolta nähtynä 14.10.2018

Saunakukat kukkivat Kulokukkulalla 15.10.2018

Kylmäoja puodonneiden lehtien peitossa Kylmäojankorvessa 15.10.2018

Bisajärvi Sipoonkorven kansallispuistossa 19.10.2018

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: , ,

Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 2: Sarvioja – Paratiisikuru – Pirunportti – Muorravaarakka – Jyrkkävaara

Sarvijoki Sarviojan tuvan kohdalla aamulla

Vaelluksen toinen päivä valkeni Sarviojalla aurinkoisena mutta edelleen tuulisena. Yö oli ollut lämmin, ei tietoakaan yöpakkasista. Keittelimme kaikessa rauhassa aamupuurot ja -kahvit tuvan kaasuliedellä ja kävimme hiukan tutkimassa, pääsisikö joesta yli kuivin jaloin. Kuulemma elokuussa oli päässyt kiviä pitkin ylemmän tulipaikan kohdalta, nyt vettä oli liikaa. Alavirran suuntaan taas oli kaatunut puu joen yli, mutta se näytti vaarallisen liukkaalta. Päätimme kahlata yli ja laittaa kengät jalkaan vasta toisella puolella.

Toiselle päivälle meillä ei ollut niin selkeää suunnitelmaa kuin ensimmäiselle. Tai oli, mutta niitä oli useita. Kaikissa vaihtoehdoissa kuljettaisiin Paratiisikurun läpi Ukselmapään rinteille. Vaihtoehto A veisi Sokostin huipulle avotunturia pitkin ja sieltä sitten jotain kautta Muorravaarakkaan yöksi. Vaihtoehto B oli lyhyt päivämatka Pirunportin kautta Muorravaarakkaan. Vaihtoehto C:ssä jatkettaisiin B:n jälkeen aina Jyrkkävaaran tuvalle saakka.

Vaihtoehdon valintaan vaikutti ensisijaisesti sää. Sokostille teki mieli, mutta rajoittavat tekijät olivat näkyvyys ja tuuli. Koko päiväksi oli luvassa aurinkoa eli siltä osin asia oli kunnossa. Vastaavasti seuraavalle päivälle olisi luvassa sadetta. Päätimme lykätä vaihtoehdon A tai B/C valinnan Ukselmapään rinteille.

Kaarnepää näkyi takana päin matkalla Paratiisikuruun

Sarviojalta kohti Paratiisikurua pääsee kahta polkua, toinen menee jokivartta ja toinen ylempänä rinteessä. Valitsimme vähän vahingossa jokivarressa kulkevan polun ja sehän olikin oikein hieno reitti. Polku lähti suunnilleen tuvan kohdalta joen takaa, kun ylempänä rinteessä kulkeva polku olisi lähtenyt hiukan ylävirtaan, ylemmän tulipaikan kohdalta. Katselimme moneen otteeseen taakse Kaarnepäätä, jonka yli eilen kuljettiin. Melkoisen komea tunturi sekin on.

Kun kuru kääntyi jyrkästi itäkaakkoon ja ylitettiin etelästä tuleva joen haara, maisema muuttui hetkessä ihan erilaiseksi. Karu kurun pohja muuttui paljon rehevämmäksi. Voi vain kuvitella, millaista siellä on kesällä. No, voi myös ehkä kuvitella sääsket, mutta kukkia varmasti riittää.

Paratiisikuru

Polku nousi loivasti kurua ylöspäin ja todella hieno maisema jatkui. Kurun kääntyessä uudestaan kohti etelää, kurun pohjalla oli lampi, alempi Paratiisikurun kahdesta lammesta. Siitä on kuva aikaisemmassa jutussa. Heti alemman lammen jälkeen maisema muuttui taas äkkiä toisenlaiseksi. Tultiin suon laitaan ja suon takana oli kurun ylempi lampi. Lammen takana näkyi vesiputous Ukselmapään ja Lumipään välissä. Näytti mahdottomalta nousta tunturiin vesiputouksen läheltä. Sen sijaan jyrkästi kohti Ukselmapään rinteitä nouseva polku lähti suon reunasta. Ylempää katseltiin Paratiisikurua vähän toisesta perspektiivistä.

Paratiisikurun perukoilla oleva lampi ja siihen laskeva vesiputous

Noustiin aika ylös Ukselmapään rinteelle ja haettiin edes vähän tuulensuojainen paikka eväs- ja suunnittelutauolle. Tuuli oli melkoisen kova ylhäällä, varmasti luokkaa 20 m/s. Päätettiin, että ei lähdetä puskemaan vastatuuleen tunturissa kohti Sokostia, jääköön se johonkin toiseen kertaan. Tiinahan siellä on käynytkin. Päätettiin jatkaa kohti Muorravaarakkaa ja päättää siellä, jäädäänkö sinne yöksi vai jatketaanko Jyrkkävaaraan.

Pirunportti

Seuraavaksi pitäisi kulkea Pirunportin läpi. Kun Paratiisikurusta nousee Ukselmapään rinnettä, pitää mennä aika pitkälle ennen kuin kääntyy alas Pirunportin pohjalle. Jos lähtee alas liian aikaisin, joutuukin Ukselmakuruun. Pirunportti oli melkoista kivirakkaa, mutta varsin mukavasti siitä pääsi läpi ainakin, kun reppu ei ollut niin kovin painava. Pirunportin jälkeen aukesi avara maisema kohti Muorravaarakanjoen metsäistä laaksoa. Laakson takana kohosi Tiuhtelmapää.

Pirunportilta kohti Muorravaarakanjoen metsäistä laaksoa

Polku alas joelle oli varsin helppokulkuinen, tosin muutama märkä suopaikka oli matkalla. Metsä oli hienoa, vielä kun maaruska teki siitä värikkään.

Joen ylityspaikka Muorravaarakanruoktun kohdalla

Muorravaarakanjoen ylitys tuvan kohdalla oli varsin helppo, joki oli kapea, vettä oli alta polven ja virtaus kohtuullinen. Tupa oli heti joen takana. Istuttiin portaille miettimään ja syömään eväitä. Kello oli vähän vaille kolme iltapäivällä. Mietittiin, että ei viitsisi vielä tähän aikaan iltapäivästä asettua taloksi, mutta toisaalta valoisaa aikaa 16 km kävelyyn ei ollut liikaa. Laskettiin, että tuo 16 km pitäisi taittua taukoineen noin viidessä tunnissa eli perillä oltaisiin iltahämärissä kahdeksan aikaan. Kun oli lämmin keli ja tulossa myös lämmin yö, uskallettiin lähteä kohti Jyrkkävaaraa klo 15.20.

Maisema Muorravaarakan varauskammin edestä Pirunportin suuntaan

Edessä olisi siis 16 km käveltävää sen 11 km jatkeeksi, mikä oli jo kuljettu Sarviojalta. Päivämatka olisi pisimmästä päästä, mitä on tullut käveltyä, pisin taitaa olla 35 km joskus Rondanessa Norjassa. Reitti olisi varsin tasaista jokivartta ja oletus oli, että monin paikoin se on nopeakulkuista, mutta kartan perusteella aika monta rinnesuolutakkoa olisi ylitettävänä.

Saatiin alkumatkalla leivottua oikein kunnon pummi, jos suunnistustermejä käytetään. Polku kulki pienen järven rantaa ja äkkiä huomattiin, että se kurvasi niemeen. Sen sijaan, että olisi katsottu tarkasti karttaa, lähdettiin kiertämään järveä vasemmalta. Kun oltiin kävelty jonkin matkaa, näytti siltä, että se niemi ei ollutkaan niemi vaan kannas eli polku meni siitä kohtaa kahden järven välistä itäpuolelle. Me olimme länsipuolella, joten ei viitsitty lähteä takaisin. Kyllähän se kartassakin näkyy, polku kurvaa ikäänkuin järven yli.

Kun haettiin hyväkulkuisempaa pohjaa, ajauduttiin näköetäisyyden ulkopuolelle järvestä. Pian kuitenkin tajuttiin, että järvi on varmaan jo loppunut ja kurvattiin jyrkästi itään päin polun löytämiseksi. Maasto oli jännää, pieniä kumpareita ja harjanteita toinen toisensa perään ja väleissä suota. Ajateltiin, että kun kurvataan jyrkästi itään, meidän on pakko tulla poikittain polulle. Polkua ei kuitenkaan löytynyt, kohta oltiin jo liian lähellä tunturin rinnettä. Käännyttiin taas pohjoiseen eli samaan suuntaan kuin joki kulkee. Tuota kumpare-suo-maastoa riitti. Olisi tosi vaativaa suunnistusmaastoa.

Pääteltiin, että polun täytyy olla meidän ja joen välissä, vaikka emme tajunneetkaan, miten olimme voineet tulla sen yli. Otettiin suunta viistosti kohti jokea ja polkuhan löytyikin melkein heti. Myöhemmin illan aikana opittiin, että polku on kuivalla maalla hyvinkin selvä, mutta lähes katoaa suolutakoissa. Olimme siis tulleet polun yli jonkun suolutakon kohdalta.

Matka taittui varsin hienoissa jokivarren maisemissa. Välillä oli todella hienoa kangaspolkua, välillä tosiaan noita suolutakoita, joista kyllä päästiin yli vaelluskengillä (minä) ja suunnistussaappailla (Tiina). Ei hyvin, mutta päästiin kuivin jaloin. Välillä polku kulki aivan joen varressa, välillä kauempana. Vasemmalla ja myöhemmin takavasemmalla kohosivat tunturit joen takana. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuret korkeuserot täälläkin on. Kun Muorravaarakanruoktu, tupa siis, on 245 metrissä, viereinen Ukselmapään huippu kohoaa 700 metriin eli 450 metriä korkeammalle. Vastaavia korkeuseroja löytyy Suomesta vain Kilpisjärveltä, Pallakselta ja Ylläkseltä.

Kun matka eteni, aurinko alkoi jo painua tuntureiden ja vaarojen taakse. Aina välillä se tuli esiin vaarojen välistä ja valaisi hienosti jokivarren metsää.

Ilta-aurinko (klo 18.25) valaisee hienoa männikköä Muorravaarakanjoen varressa

Puoli seitsemän kieppeillä rupesimme jo jännittämään tulevaa Harrijoen ylitystä. Olimme lukeneet jostain blogista, että siinä olisi siltana pari riukua. Saas nähdä, mitä tuleman pitää. Harrijokihan on Muorravaarakanjokeen kaakon suunnasta laskeva pieni joki. Katsoimme ensin, että koskipaikasta oli ajettu mönkijällä yli, se ei siis voisi olla mahdoton kahlata yli. Päätimme kuitenkin käydä katsomassa ”siltaa”. Sehän oli tosiaan pari riukua joen yli ja joki oli siinä kohtaa varsin syvä. Onneksi rannalla oli pitkiä riukuja, jonka avulla sai otettua vähän tukea ylityksessä. Riu’ut notkuivat jalkojen alla, vaikka reppu selässä ei ollut kovin painava. Joku oli kuulemma mennyt tuosta yli 30-kiloisen rinkan kanssa konttaamalla. Itse menisin painavamman rinkan kanssa vähän alempaa siitä kosken kohdalta kahlaamalla.

Harrijoen ylitys hiukan huteraa ”siltaa” pitkin

Kartassa lukee Muorravaarakanjoen ja Harrijoen risteyksen tienoilla kahlaamo. Ei selvinnyt, kumman joen yli se oli. Oliko se se Harrijoen koskipaikka vai olisiko Muorravaarakanjoen yli päässyt noilta tienoin. Muorravaarakanjoki oli ylempää monin paikoin yli kahlattava, mutta Sarvijoen risteyksestä aina sen suulle Suomujoelle pääosin vain uimalla ylitettävä.

Harrijoki ylitettiin vähän ennen seitsemää ja vähitellen ilta alkoi jo hämärtyä. Matkaa oli vielä 3-4 km. Suolutakoita oli ylitettäväksi entistä enemmän ja mitä hämärämmäksi ilta muuttui, sitä tarkempi sai olla, ettei hukkaa polkua ylityspaikan kohdalla. Kyllähän sen polun sitten taas löytää, mutta aikaa voisi mennä hukkaan.

Emme olleet oikein selvillä, olisiko Jyrkkävaaran tuvan lähellä saatavilla juomavettä. Niinpä päätimme ottaa pullot täyteen siitä kohtaa, kun polku lähti erkanemaan kauemmas Muorravaarakanjoesta. Kävelin polulta alas jokirantaan ja oli kyllä hieno jokimaisema. Kello oli tuolla hetkellä 19.45 eli aurinko oli jo laskenut reilu vartti sitten. Sillä aikaa, kun hain vettä, Tiina kaivoi esiin otsalampun.

Ilta hämärtyy Muorravaarakanjoella

Ilta pimeni pimenemistään. Vaikka etäännyimme joesta, aina vaan oli ylitettäviä suolutakoita. Sitten tuli lampi vastaan, siitä ei olisi enää matkaa kuin satoja metrejä. Oli jo melkein pimeää, kun tulimme märän suon laitaan. Lamppua ei sytytetty, kun silmät olivat tottuneet hyvin hämärään. Näimme mönkijän jäljet suon yli ja sen takana kukkulan, jonka päällä tuvan pitäisi olla. Sitä ei kuitenkaan näkynyt. Mönkijän jäljestä näki, että siitä kohtaa ei suosta kuivin jaloin yli mentäisi. Jotain riukujakin oli suossa, mutta niitä pitkin tasapainoilu olisi ollut todella vaikeaa. Lähdimme suon reunaa ylös kohti ylempää lampea, jonka lähellä tupa oli. Sitten huomasimme valoa tuvan ikkunasta, se oli juuri siinä, missä oli ajateltukin. Onnistuimme jotenkin ylittämään suon kuivin jaloin mättäitä pitkin hyppimällä aika läheltä lampea.

Aamulla valoisassa sitten selvisi, että suossa olevien riukujen alla oli vanhat pitkospuut muutama sentti veden alla. Siitä olisi siis päässyt yli, mutta ei niitä pimeässä nähnyt ja vielä vähemmän olisi nähnyt lampun kanssa.

Tuvalle saavuttiin klo 20.15. Autiotuvan puolella oli yksi pariskunta, mutta varaustuvan puolella saimme olla kahdestaan.

Päivä oli pitkä, kävelyä tuli 27 km ja matkalla oltiin kymmenisen tuntia. Jossain vaiheessa kävellessä huomasi, että rasva-aineenvaihdunta toimi hyvin ja kävely tuntui melkeinpä helpolta. Vähän aikaisemmin oli tuntunut, että vauhti oli hiukan liian kova ja energiankulutus oli liikaa hiilihydraattien varassa ja niitähän ei pitkään riitä. Toki jalkoja hiukan kolotti. Mutta periaatteessa olisi jaksanut vielä jatkaa matkaa aika helpostikin.

Hyvä kun otettiin pullot täyteen juomavettä. Jyrkkävaaran lammesta saatiin kyllä vesi ruoanlaittoon ja aamulla kahviin, mutta ei sitä ehkä olisi viitsinyt keittämättä juoda. Kuivemmalla kelillä sinne saisi varmasti viedä myös ruoanlaittoveden mukanaan.

Yhteenveto ja reittikartta
Aittajärven tie
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 1: Aittajärvi – Kuotmuttipää – Kaarnepää – Sarvioja
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 2: Sarvioja – Paratiisikuru – Pirunportti – Muorravaarakka – Jyrkkävaara
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 3: Jyrkkävaara – Aittajärvi

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: , , , , , ,

Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 1: Aittajärvi – Kuotmuttipää – Kaarnepää – Sarvioja

Suomujoen ylityspaikka Aittajärven parkkipaikan lähellä

Vaellus alkoi torstaina 20.9.2018 iltapäivällä ennen kahta Aittajärven parkkipaikalta. Aittajärven tien 36 kuoppaista kilometriä oli takana ja auto yhä ehjänä. Päivä oli pilvinen ja iltapäiväksi oli luvassa jonkin verran sadetta, illaksi enemmänkin. Tunturiin oli luvassa kunnon tuulta. Pieni sade alkoikin melkein heti, kun saimme rinkat selkään. Tavoitteena oli ehtiä Sarviojan tuvalle ennen kuin kovempi sade alkaisi.

Parkkipaikalta kävellään 300 metriä Suomujoen rantaan ja jokivartta reilu parisataa metriä alavirtaan kahlauspaikalle. Karttaan merkityt kahlauspaikat eivät sinällään ole sen kummoisempia kuin, että sillä kohtaa joki ei ole liian syvä eikä virta liian voimakas. Joista saattaa toki päästä muualtakin yli, mutta varma ei voi koskaan olla. Tällä kertaa vettä oli joissa paljon ja ylityspaikalla oli syvimmillään vettä vähän polven yläpuolelle. Kahlaaminen joen yli kesti pari minuuttia, eikä vesi ollut ollenkaan liian lämmintä. Paikalla on myös vaijeri, jossa roikkuu köydenpätkiä, mutta kuuleman mukaan menevät varsin helposti jumiin. Niinpä me ja muut paikalla olleet turvauduimme perinteiseen keppiin kahlaamista tukemaan, niitä löytyi kummaltakin puolelta jokea valmiina useita.

Helanderin Kotajärvi sateessa

UKK-puistossa on kyllä polkuja, mutta merkittyjä reittejä ei ole Saariselän reittien ulkopuolella. Tupien pihalla on kilometriviitat lähistön muille tuville, siinä kaikki. Matkassa pitää siis olla kartta ja kompassi ja suunnistaakin pitää osata.

Suomujoen ylityksen jälkeen lähdimme kulkemaan hienossa kangasmetsässä kohti Helanderin Kotajärveä ja Helanderin kämpän rauniota. Vaikka vähän satoi ja oli sumuista, maisemat olivat jo heti alussa hienot. Kotajärven ja Aittajärven välissä kulki komea harju, siitä olisi päässyt läpi. Se olisi tehnyt sen verran lisämatkaa meidän reitille, että päätimme jättää sen kulkemisen toiseen kertaan. Helanderin raunioituneessa kämpässä sanotaan itse Elias Lönnrotinkin yöpyneen vuonna 1841. Vanha ja historiallinen paikka siis.

Raunion kohdalta lähdettiin etelään kohti Maantiekurua menevää polkua. Toinen polku jatkui järven rantaa ja edelleen Suomujoen rantaa ylävirtaan. Polku kulki Kuotmuttipalojen rinteen juurella, toisella puolella vähän alempana kulki Maantiekurunoja. Maisema oli hienoa, mutta aika yksitoikkoista poroaidalle saakka ja samanlaisena se olisi jatkunut siitä eteenkinpäin, jos olisimme menneet ns. alakautta Sarviojalle.

Vaikka sää ei kauhean hyvä ollut avotunturissa kulkemiseen, päätimme silti kulkea Sarviojalle Kuotmuttipään ja Kaarnepään kautta. Heti poroaidan jälkeen tulipaikan kohdalla poikkesimme täyttämään vesipullot Maantiekurunojasta, koska ylhäällä tuskin olisi vettä saatavilla. Totesimme samalla, että täällä tulipaikat ovat vähän erilaisia kuin Saariselän lähiympäristössä. Oli sahapukki ja saha, siitä vaan sahaamaan maapuita ja pilkkomaan niitä omalla kirveellä. Monilla muilla tulipaikoilla ei ollut sahaakaan. Jos siis aikoisi keitellä ruokaa tulipaikoilla ilman retkikeitintä, pitäisi olla matkassa saha ja kirves. No, meillä oli tarkoitus syödä lämmintä ruokaa vain tuvilla, päivän aikana oltiin eväiden ja erilaisen kuivamuonan varassa.

Muutama kymmenen metriä päätulipaikkaa ylempänä oli toinen tulipaikka. Sieltä lähti polku nousemaan ylöspäin. Se olikin mukava yllätys, koska olimme varautuneet luovimaan metsässä ja tunturikoivikossa kohti avotunturia. Osoittautui, että tuota polkua pitkin pääsi aina Kuotmuttipään huipulle. Se nousi varsin suoraan Kuotmuttipään pohjoisen harjanteen päähän ja siitä edelleen harjannetta pitkin huipulle.

Sumuinen maisema Kuotmuttipään rinteestä länsiluoteeseen

Rinteessä oli tosi paljon mustikoita ja ne maistuivat oikein hyvälle. Mustikkaa oli tunturissa kaikkialla. Välillä pysähdyttiin katsomaan maisemia taakse päin, ihan komeaa vaaramaisemaa näkyi sumusta ja sateesta huolimatta.

Sateessa ja tuulessa kohti Kuotmuttipään huippua

Mitä ylemmäs noustiin, sitä mukavammaksi maasto muuttui kulkea, mutta toisaalta tuuli myös yltyi samaa tahtia. Kuotmuttipäällä hetkittäin pilvipeite oheni ja sää kirkastui. Kohta taas kuitenkin pilvet peittivät maiseman.

Maisemaa Kuotmuttipään huipulta Kaarnepään suuntaan

Kuotmuttipään huipulta avautui maisema seuraavalle tunturille Kaarnepäälle. Kuotmuttipäältä piti laskeutua noin 50 metriä tunturien väliseen notkoon. Hukkasimme polun pian huipun jälkeen, mutta löysimme sen uudestaan notkossa. Polku jatkui kohti Kaarnepään huippua, mutta se oli huonosti havaittavissa ja lopulta se katosi kokonaan. Suuntasimme hiukan huipun itäpuolelle ja kuljimme poikittain kohti tunturista suoraan alas Sarviojan tuvalle menevää polkua.

Kaarnepäällä tuuli yltyi täyteen voimaansa (yli 20 m/s) ja repun sadesuoja piti kauheaa pauketta, kun kuljimme sivutuuleen. Olin huolissani siitä, pysyykö se repun päällä. Pysyihän se, mutta Tiinalla ei, se kirjattiin varustetappioksi heti ensimmäisenä päivänä. Asia huomattiin vasta alempana rinteessä, mutta vaikka sen olisi huomannut sillä hetkellä, kun se lähti, olisi se varmasti sekunnissa lentänyt taivaalle kuin lintu. Pilvipeite taas aukesi hetkeksi ja saimme vähän aikaa ihailla maisemaa suurten tunturien suuntaan. Siihen suuntaan oli tarkoitus lähteä seuraavana päivänä.

Pilvet väistyivät hetkeksi Kaarnepäällä, näköala avautui Ukselmapään ja Paratiisikurun suuntaan

Polku Kaarnepäältä alas oli aika jyrkkä kulkea. Tuuli onneksi heikkeni aika pian kun päästiin metsän suojaan. Polku tuli suoraan tuvan kulmalle. Sarviojan tuvalla on varaustupa ja autiotupa, meillä oli paikat varattu varaustuvan puolelle. Luulimme pimeän tuloon saakka, että varaustuvan puolelle ei tule muita, mutta tulipa kumminkin. Pari paikallista naista ilmestyi tuvan eteen pimeästä ja sateisesta metsästä. Oli kuulemma tunturissa satanut kovaa, välillä rakeitakin. Siinä sitten viriteltiin kaminaan äkkiä tulet, jotta heidän märät vaatteensa kuivuisivat aamuun mennessä. Me emme olleet kaminaa vielä käyttäneet, kun ei ollut märkiä vaatteita eikä tuvassa ollut liian kylmä.

Sarviojan tupa: vasen puoli varaustupa, oikea autiotupa

Tupa sijaitsee Sarvijoen rannalla, Kaarnepään etelärinteen juurella. Kartassa itse asiassa lukee tuvan kohdalla Sarvijoki, mutta tuvan seinässä kyllä lukee Sarvioja, samoin kansallispuiston nettisivuilla.

Ensimmäisen päivän reitille kertyi pituutta 12 km.

Sarvijoki virtaa muutama kymmenen metriä Sarviojan tuvasta

Yhteenveto ja reittikartta
Aittajärven tie
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 1: Aittajärvi – Kuotmuttipää – Kaarnepää – Sarvioja
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 2: Sarvioja – Paratiisikuru – Pirunportti – Muorravaarakka – Jyrkkävaara
Vaellus 20.-22.9.2018 päivä 3: Jyrkkävaara – Aittajärvi

Kategoria(t): luonto | Avainsanat: , , , , ,

Jämi Mini-Rogaining 2018

Maasto oli hienoa

Tänään osallistuttiin viidennen kerran Jämi Mini-Rogainingiin. Pari kertaa on juostu 3 tunnin sarjassa, kaksi kertaa kävelty 5 tuntia ja nyt sitten juostiin ja käveltiin 3 tuntia. Ennen vaihtoehdot ovat olleet 3 ja 5 tuntia, nyt 2 ja 3. Ennen kartta on ollut 1:20 000, nyt se oli 1:10 000. Meille uudistus kyllä kelpasi, kolme tuntia oli tänään riittävä ja 1:10 000 karttaa oli helpompi lukea. Ehkä joku olisi kaivannut viiden tunnin vaihtoehtoa.

Yöllä oli pakkasta ja matkalla Tampreelta Kuninkaanlähteelle oli paikoin hiukan liukastakin. Kun lähtö oli vasta klo 11.30, päivä ehti jo sopivasti lämmetä. Käytimme reitin suunnitteluun vain puolisen tuntia, paljon enemmänkin olisi ollut aikaa käytettävissä. Tarkoituksena oli edetä polkuosuudet juosten, muuten kävellen. Suunnittelimme hiukan yli 15 km reitin linnuntietä mitaten. Itse toteutus oli aika tylsä, kuljimme juuri suunnitellun reitin eikä tullut kuin pieni koukku rastilla 73. Aikaa jäi jäljelle vajaa 10 min eli teoreettisesti ajatellen olisi ollut mahdollista hakea rasti 38 tai 58. Ihan noin kohdilleen menevään reittisuunnitelmaan emme kuitenkaan ainakaan alkumatkasta vielä osanneet luottaa.

Keväällä 2016 käyttöön otettu Emit-kortti kesti reilut kaksi vuotta

Päivän pääteemaksi ei kuitenkaan tullut hieno maasto ja hyvä rata vaan Emit-kortti. Tiinalla oli samanlainen Emit, vierekkäinen numero. Lappeenrannassa Rinkelirasteilla kortilta puuttui 8 ensimmäistä rastia, tarkistuslipuke pelasti. Tämän jälkeen kortti oli lähes kuukauden Suunnistajan Kaupassa tutkittavana, eikä siinä kuulemma ollut mitään vikaa. Tuusulan tuplasprintissä puuttui ykkönen, tarkistuslipuke pelasti. SM-sprintin karsinnassa puuttuivat kaikki leimat, tarkistuslipuke pelasti A-finaalipaikan. Se sitten riitti uuden kortin saamiseen.

Minun kortissani ei ensimmäisten reilun kahden käyttövuoden aikana ole ollut ongelmia. Nyt oli. Hiukan ihmettelin tulosluetteloa katsellessa, miten meillä ei ollut enempää kuin 1695 pistettä ja sija ”vasta” 13. Tutkittiin sitten vielä väliaikatulostetta. Siitä kävi ilmi, että ensimmäinen leima oli vasta 25 minuutin kohdalta rastilta 34. Meiltä siis puuttui viisi ensimmäistä, 289 pistettä. Kun rogainingissa olisi vähän hankala tarkistaa leimoja tarkistuslipukkeesta, niitä ei Jämillä ollut käytettävissä. Siinä meni viisi sijaa.

Ensimmäinen kortti kesti 15 vuotta, seuraava 3 ja tämä 2. Ei hyvältä näytä. Mutta minkäs teet, vaihtoehtoja ei ole, jos suunnistaa haluaa. Hiukan outoa, että liitto on kieltänyt kilpailuissa sellaisten korttien käytön, jossa on vaihdettu paristo. Perusteena on, että vaihdettu paristo voi aiheuttaa turhan hylkäyksen tai että kello voi käydä eri aikaa. Entäs kun alkuperäinen kortti lakkaa toimimasta kahden vuoden jälkeen, vaikka valmistaja lupaa käyttöiäksi 10-12 vuotta, mutta silti antaa vain rajoitetun takuun viideksi vuodeksi (esim. viidentenä vuotena korvataan vain 20 % uuden hinnasta). Ja kisoissa ei oteta aikaa emitillä.

Mutta se siitä. Tapahtuma oli taas mukava. Ratasuunnitelmaa sai jonkin aikaa pähkäillä ja mittailla ja porukka hajosi metsään kuin varpusparvi. Enemmänkin olisi voinut olla porukkaa kivassa tapahtumassa.

Päivän reitti 17 km

Kategoria(t): Suunnistus | Avainsanat: , , ,