Eilen suunnistettiin Kemiönsaaren kevätkisa Söderlångvikissa Dragsfärdissä. Itsellä edellinen kisa tai ylipäänsä suunnistus oli Vappurastit. Heti sen jälkeen iski kova ja sitkeä flunssa, joka kesti lopulta kaksi ja puoli viikkoa. Eli siis kaksi ja puoli viikkoa olin täysin ilman urheilua, vain muutama lyhyt metsäkävely hyvin rauhallisella vauhdilla keväistä luontoa katsellen. Liikuntatauko oli jopa pidempi kuin koronan takia joulukuussa. Ennen flunssaa ehdin ilmoittautua Uudenmaan rastipäiville, mutta se jäi väliin. Sitten kuvittelin toipuvani Espoon tuplasprinttiin, mutta toisin kävin. Sitten kuvittelin toipuvani Kemiön kisaan, mutta siinäkin meinasi käydä toisin ja osin kävikin.
Kemiöön olin päättänyt lähteä jo kauan sitten, kun selvisi, että kilpailukeskus on Söderlångvikissa ja netin kätköistä onnistuin löytämään vanhan kartan. Oli se sen verran hieno, että päätin, että tuonne on päästävä suunnistamaan. Kisajärjestäjät olivat ennakkotiedoissa varsin vaatimattomia. Ennen ilmoittautumisajan päättymistä ei kerrottu mitään ja kilpailuohjeissakin vain vaatimattomasti, että maasto on ”pääsääntöisesti hyväkulkuinen”. Jos tuo maasto pääsääntöisesti hyväkulkuinen, aika moni muu maasto on pääosin erittäin huonokulkuinen. Valvoja sentään vähän hehkutti, että ”tällaista avokalliomaastoa on harvoin tarjolla”. Ja olihan se maasto hieno, en muista olenko koskaan suunnistanut noin hienossa saariston avokalliomaastossa. Olisi sitä vähän voinut kehua etukäteen, olisi voinut tulla enemmänkin osallistujia. Vaikka muutama karttapala ja maastokuva. Ja maisema kilpailukeskuksesta.
Ja kilpailukeskus Söderlångvikin kartanon pihapiirissä oli myös niin hieno, että vastaavaa ei ole ainakaan Suomessa juuri osunut kohdalle. Ja vielä merikotka kaarteli komean maiseman yllä.
Kilpailukeskus Söderlångvikin kartanon pihapiirissä
En olisi eilen lähtenyt kisaamaan pitkän flunssan jälkeen, jos kisa olisi ollut jossain tavanomaisemmassa paikassa ja maastossa. Oletus oli, että paljon pitää kävellä, ei vain jaksa.
Alku lähti sujumaan ihan kohtalaisesti. Suunnistus ei ollut oikein sujuvaa, mutta enemmän kuitenkin jaksoi juosta kuin piti kävellä. Viitoselle mennessä olin tiellä hyvin kartalla, mutta jostain syystä jatkoin siitä aivan liikaa vasemmalle. Sain kiinni rastin eteläpuolella olevasta suosta. Noilla tienoilla maisemat merelle olivat todella hienot.
Seiskalle mennessä pitkässä nousussa veto loppui ja piti kävellä koko pitkä nousu. Sen jälkeen jaksoin vielä pääosin juosta seiskalle alamäkeen. Tarkkaan sai suunnistaa, koska tuolla kun tippuu kartalta, voi mennä aika pitkään. Erehdyin kulkemaan pätkän suota, mutta siellä varvikko oli niin korkeaa, että kurvasin takaisin.
Kasille mennessä sitten maasto muuttui teräväpiirteisemmäksi ja juoksu loppui kokonaan. Menin kävellen ysille ja kympille, eivätkä aivotkaan oikein pelanneet. Rasti 11 ei sitten löytynyt ollenkaan, vaikka pörräsin rastiympyrässä viitisen minuuttia. Lopulta päätin, että lähden kävelemään kohti maalia, vaikka paljon sen pidempi matka ei olisi ollut rastienkaan kautta. Kun ei enää jaksa juosta eikä suunnistaa, silloin on joskus parempi tulla pois. Näköjään maasto olisi taas muutaman hitaamman rastivälin jälkeen muuttunut laakeammaksi ja nopeammaksi.
Oli kyllä hieno nähdä paikka ja maasto, vaikka itse suunnistuksesta ei paljon jäänytkään kerrottavaa. Noita maisemia täytyy joskus mennä katsomaan ajan ja kameran kanssa, sen verran hienoa oli.
Kemiönsaaren kevätkisa H50 6,7 km / Långvik udden, Dragsfjärd, Kemiönsaari /. Kimito SF
Hiihtotalvi päättyi jo reilu pari viikkoa sitten 15.4. ja pari lenkkiä rullahiihtoakin on jo takana. Niinpä nyt on aika perinteiselle hiihtotalvikoosteelle. Edellisen kauden kooste löytyy täältä.
Kauden ensimmäinen hiihtolenkki Oloksella 29.10.2022
Kausi alkoi jo aika perinteiseen tapaan lokakuun lopulla, mutta tällä kertaa tutun Saariselän sijasta Oloksella. Lapissa oli lokakuun lopussa ladut vain Oloksella, Levillä ja Rovaniemellä. Päädyttiin ensimmäistä kertaa Olokselle. Ajateltiin, että pitäähän se hiihdon harrastajan nähdä edes kerran Oloksen kuuluisa ensilumenlatu. Olin itse kyllä pariin kertaan ollut ensilumilla Oloksella 90-luvun alkupuolella, mutta silloin oli vähän eri systeemit. Enemmän juttua reissusta löytyy loka– ja marraskuun blogijutuista.
Oloksella oltiin viikko ja asuttiin rivitalonpätkässä ihan ladun varressa, mutta hiihtämässä käytiin vain viisi kertaa. Päivälippu maksoi 40 € ja kausilippu 200 €, niitä emme olleet valmiita maksamaan. Niinpä hyödynsimme 5 euron iltalippua (klo 18-20) ja 10 euron päivälippua (klo 12-14). Kelit olivat vaihtelevat, alun hankalasta räntäkelistä aurinkoisiin päiviin ja lopun vesikeliin.
Olokselta käsin tehtiin hiihdon lisäksi monta hienoa patikkaretkeä. Alkupäivien keli oli siihen täydellinen. Hieno oli noita maisemia katsella ilman suksiakin. Paluumatkalla oltiin Levillä yksi yö ja hiihdettiin pari lenkkiä Levin ensilumenladulla. Ehdin vielä hiihtää parin tunnin lenkin Ounasvaarallakin eli kaikki Lapin sen hetken ladut tuli testattua.
Pääkaupunkiseudulla pääsin hiihtämään ensimmäisen kerran 25.11. Keinukalliossa ja parina seuraavana päivänä Petikossa. Tykkilumikausi jäi varsin lyhyeksi, kun jo 29.11. pääsi kotiladuille Ilolaan. Lunta oli kuitenkin vähän, eikä ladut missään nimessä hyvässä kunnossa olleet. Joulukuussa päästiin hyvissä olosuhteissa Hyrylään ja sitten tulikin jo todella paljon lunta (enimmillään kotipihan 60 cm korkea aita oli pääosin lumen alla) ja huippuolosuhteet kotiladuilla. Hyvissä olosuhteissa hiihtämistä jatkui siihen saakka, kunnes reilua viikkoa ennen joulua sairastuttiin koronaan. Kun uuden vuoden tienoilla pääsin taas suksille ulkoilemaan lyhyitä lenkkejä, keli oli mennyt varsin märäksi. Vielä ennen joulua oli tuntunut siltä, että tulee hyvä ja runsasluminen talvi.
Tammikuussa lähdimme taas perinteiselle Saariselän reissulle 5.-15.1. Korona jäljiltä jo pystyi hiihtämään, tai ainakin ulkoiluttamaan suksia, mutta pisinmätkin lenkit olivat alle 30 km. Keli oli pääosin pilvistä eikä kovin kylmää loppiaista lukuunottamatta. Viimeisenä päivänä oli kylmä ja kirkas päivä ja maisemat sen mukaiset, sitä olikin koko reissun ajan odotettu. Ajankohta oli siinä mielessä onnistunut, että kotona oli ollut talven surkeimmat kelit ja suuri osa lumesta suli pois.
Kun Saariselältä palattiin kotiin, talvi jatkui erittäin vaihtelevana aina siihen asti, kun lähdettiin maaliskuun lopulla kevätreissulle uudestaan Saariselälle. Välillä ladut menivät aivan jäätikölle, välillä ne olivat juuri ja juuri hiihdettävät, välillä oikeinkin hyvät. Ja tämä toistui talven aikana ties kuinka moneen kertaan. Alla olevassa kuvasarjassa kaikki kuvat on otettu hiihtolenkeiltä, vaikka joissain onkin aika karun näköiset olosuhteet. Koko jakson 16.1.-22.3. pystyi hiihtämään kotiladuilla Ilolassa yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Muualla hiihdin vain pari lenkkiä Hyrylässä, Finlandian, toisenkin kerran Lahdessa ja kerran Oittaalla ja Pirttimäessä. Alla olevat kuvat ovat yhtä Lahden ja yhtä Pirttimäen kuvaa lukuunottamatta Ilolan laduilta.
Parhaiten kelien nopean vaihtelun näkee toisen rivin kuvista 9., 11. ja 14.2. Siinä on vajaan viikon sisään mahtunut ensin vesikeli, sitten loistava luminen pakkaskeli ja taas vetinen jääkeli.
Hiihtokauden viimeinen reissu tehtiin taas Saariselälle, tällä kertaa hiihtopäiviä oli peräti 17. Oli erittäin poikkeuksellista, että noista 17 päivästä 16:na paistoi aurinko. Ei se toki joka päivän pilvettömältä taivaalta paistanut, mutta paistoi vähintäänkin osan päivää. Alkuun oli erittäin kylmiä öitä, jopa -30 astetta ja päivälläkin 5-10 astetta pakkasella. Lopussa taas päivisin oli lähemmäs 10 astetta plussalla eli nähtiin reissulla kevätkelien tulo. Mukana oli tunturisuksetkin ja pari retkeä hiihtelin niillä tunturimaastossa. Reissun juttuja löytyy maaliskuulta ja huhtikuulta blogista.
Reissun viimeinen lenkki hiihdettiin 10.4. Kun palattiin kotiin, täällä ei enää muutamaan päivään ollut kotiladuilla päässyt hiihtämään, pääsiäisenä vielä oli päässyt. Into lähteä tykkiladuille ei ollut kovin suuri ja vähän reilun kahden viikon hiihtäminen painoikin. Pari aamulenkkiä kuitenkin käytiin Hyrylän tykkiladulla hiihtämässä, mutta kun siellä latuhuolto loppui 14.4., 15.4. lenkki jäi kauden viimeiseksi. Paloheinässä ja Oittaalla olisi vielä reilun viikon päässyt hyvinkin hiihtämään, Paloheinässä jollain lailla aina vappuun saakka. Enää ei kuitenkaan into riittänyt. Jos Hyrylässä olisi vielä ollut latu kunnossa, ehkä olisi muutaman kerran käyty, mutta sen kauemmaksi ei viitsitty lähteä.
Hiihtokauden päätös Hyrylässä 15.4.2023. Nähtiin kevään ensimmäinen västäräkki.
Hiihtokaudesta 2022-23 jäi mieleen alkutalven runsaslumisuus, pääosan talvea erittäin vaihtelevat kelit ja lopuksi 16 aurinkoista päivää 17:stä Saariselällä keväällä. Hiihtokilometrejä kertyi tänä talvena selvästi vähemmän kuin viime talvena osin koronasta, osin keleistä, osin erilaisesta ensilumen viikosta, osin kauden päättymisestä pari viikkoa aiemmin.. Viime talven 3225 km olikin harvinaisen paljon, 3000 km on mennyt rikki vain viisi kertaa. Tänä talvena kertyi 2508 km, 214 tuntia, 118 hiihtokertaa. Tänäkin talvena hiihdot jakaantuivat varsin hyvin tasan perinteisen ja vapaan välillä, osin siitä syystä, että hiihdin kevätreissulla kahta lenkkiä lukuunottamatta pertsaa. Vapaata kertyi 1262 km, 98 tuntia ja pertsaa 1246 km, 116 tuntia. Muutama tunturihiihtoretki on laskettu pertsaksi. Eniten hiihtoa tuli maaliskuussa, 623 km ja 54 tuntia.
Kategoria(t):Hiihto|Avainsanat:hiihto|Kommentit pois päältä artikkelissa Hiihtotalvi 2022-23
Tänään järjestettiin perinteiset Vappurastit Tuusulassa 44:nnen kerran. En ole itse toki läheskään joka vuosi ollut mukana, mutta aika monta kertaa kumminkin 80-luvulta alkaen. Viime vuonna hiihdettiin kauden viimeinen hiihtolenkki Hyrylässä ja ajettiin sieltä suoraan Vappurasteille suunnistamaan. Tänä vuonna ei ole enää hetkeen ollut lunta hiihdettäväksi, vaikka Paloheinässä joku ladunpätkä olikin vielä tänään hiihtokelpoinen. Tällä kertaa olisi ollut mahdollisuus mennä Vappurasteille rullasuksilla, mutta päädyin kuitenkin pyörään. Vappurastit olivat tänä vuonna Tuusulan Halkivahassa, kotoa tuli matkaa 11 km.
Suunnistuskilpailuissa ei useinkaan aina etukäteen tiedä mitä ostaa (siis kun ilmoittautuu ja maksaa osanottomaksun). Vappurastit ovat siinä mielessä poikkeus, tarjolla on käytännössä aina sitä ihteään keskiuusimaalaista talousmetsää, jossa on risukkoa, pusikkoa, kivikkoa ja paikoin ihan hyvääkin juostavaa. Vappuna kun ei ole usein muutakaan tekemistä ja kisa on yleensä niin lähellä kotia, useinhan sinne tulee lähdettyä, vaikka en yhtään tykkääkään keskiuusimaalaisesta talousmetsästä.
Tämän päivän maastossa näkyvyys oli lähes kauttaaltaan hyvä. Kuitenkin paikoin oli hyvinkin tiheää vitelikköä, mutta kun lehdet puuttuivat, läpi siitä näki, mutta eteneminen oli hidasta ja työlästä. Risuja ja kaatuneita puita oli ihan riittämiin. Jossain kohtaa oli pätkiä mukavaakin juostavaa. Sellaista Vappurasteilla yleensä on, eikä tämä vuosi tehnyt poikkeusta.
Päivän maastossa on kuulemma suunnistettu viimeksi 35 vuotta sitten. Eli joskus sieltä on kartta ollut olemassa, mutta pitkään maasto on ollut pois suunnistuskäytöstä. Joku voisi ehkä sanoa, että hyvä niin. Mutta onhan suunnistus hieno laji, kun maastot ovat eri alueilla niin erilaisia, Tuusulassa se sattuu olemaan suurelta osin tuollaista ja niissä maastoissa sitten suunnistetaan. Jos vaikka Salossa tai Paimiossa olisi tällainen maasto, tuskin siitä olisi tehty karttaa.
Ykköselle oli ihan mukavaa maastoa ja paljon polkuja. Rastilla tuli pieni pummi, kun menin hiukan liian alas rinteessä. Kakkoselle kiersin vasemmalta tietä ja linjaa, mutta vähän epäilen, että suora reitti olisi ollut nopeampi. Näkyvyys oli niin hyvä. Kakkosella neuvoin tyttöä, joka oli aika kaukana oman karttansa ulkopuolella. Tuo ei ole mukavinta maastoa olla kartan ulkopuolella ja yrittää keksiä, missä on. Toivottavasti hän lopulta löysi takaisin kartalle ja omalle rastilleen.
Väli 2-5 oli aika ikävää pohjaa juosta ja 3-4-rasteilla varsin tiheääkin. Menin jo menomatkalla viitosen ohi, joten se oli paluumatkalla helppo.
Päivän suurin pummi tuli kuutosella. Olin jo rastiympyrässä, mutta kun rastia ei näkynyt, päättelin, että olenkin jo tullut seuraavalle mäelle ja lähdin takaisin. Lopulta kuitenkin selvisi, että olin ollut suunnilleen oikeassa paikassa, mutta ei rasti heti löytynyt uudellakaan yrityksellä.
Loppui sujui hyvin, vaikka paikoin oli melkoista kaseikkoa ja vitikkoa. Rastiväli 8-9 oli ykkösvälin ohella parasta maastoa juosta.
Juoksu tuntui tänään ihan mukavalta, vaikka eilisellä lyhyellä lenkillä jalka oli todella raskas. Onneksi päivät ovat erilaisia. Omassa sarjassa oli tänään niin kova taso, että kohtuullisella suorituksella pääsi sijalle ynnä muut. Silti olen ihan tyytyväinen, varsinkin vauhtiin, mutta pääosin myös suunnistukseen. Ja tänään 1:7500 kartta oli niin selkeä, että ei ollut mitään ongelmia saada siitä selvää.
Vaikka Ankkurirastien jälkeen kirjoitin, että ei juoksu siitä mihinkään muutu näillä kilometrimäärillä, on se silti muuttunut parempaan suuntaan. Jos oli juoksukilometrejä Ankkurirastien jälkeen tänä vuonna 34, nyt niitä on 60. Ankkurirastien ja Vappurastien välillä niitä kertyi huimat 19 lisää. Kuntoa ylläpidetään ja parannetaan muiden lajien avulla, juoksua ja suunnistusta sen verran mitä jalat kestävät. Sillä mennään.
Torikahvikausi Salon torilla tuli avattua viikko sitten ja nyt myös MKI eli munkkikahvi-indeksi on päivitetty. Tänä kesänä (tai ainakin tänä keväänä) munkkikahvit maksavat Salossa Kauppatorin kahvilassa 5.20 € eli 30 snt enemmän kuin viime kesänä.
MKI, munkkikahvi-indeksi, kuvaa munkkikahvin hintaa Salon Kauppatorin kahvilassa. Munkkikahvit maksoivat vuonna 2006 2,10 € ja sille on annettu indeksi 100. Kunkin vuoden hintaa verrataan vuoden 2006 hintaan.
Hinnat ovat nousseet Suomessa elinkustannusindeksin mukaan samana ajanjaksona 03/2006-03/2023 42 %. Jos siis MKI olisi kehittynyt samalla tavalla kuin elinkustannusindeksi, MKI olisi tällä hetkellä 142 ja munkkikahvien hinta olisi tasan kolme euroa. Todellinen indeksiarvo 248 on paljon suurempi. Toisaalta viimeisen vuoden aikana hinnat eli kuluttajahintaindeksi on noussut 7,9 % ja munkkikahvien hinta vain 6,1 %. Vastaavasti viimeisen kahden vuoden aikana hinnat ovat nousseet 14 % ja munkkikahvit 6,1 %.
MKI siis mittaa jotain asiaa kuin elinkustannusindeksi. MKI on vuosien varrella noussut paljon nopeammin kuin elinkustannusindeksi. Toisaalta nyt niiden kahden vuoden aikana, kun elinkustannusindeksi on noussut poikkeuksellisen paljon, MKI on noussut vähemmän. Koska munkkikahvit eivät ole mikään välttämättömyyshyödyke, on ehkä niin, että hyvinä aikoina munkkikahvien hintaa kestää nostaa enemmän asiakkaiden silti vähenemättä ja toisaalta huonoina aikoina vähemmän. Ehkä MKI mittaa sitä, mitä ihmiset ovat valmiita munkkikahveista maksamaan, ei niinkään yleistä hintakehitystä.
Suurin MKI:n nousu vuodessa on ollut 2008->2009 16 %. Jos nousu 2022->2023 olisi ollut vastaava, munkkikahvit maksaisivat tänä kesänä peräti 5,70 € ja MKI olisi 271. Aika paljon vähemmän nousua siis todellisuudessa oli.
Ankkurirastit 2023 / Ristinummi, Muurla, Salo / Angelniemen Ankkuri
Hiihtokausi loppui lauantaiaamuna Hyrylässä. Siellä ladun kunnostus oli lopetettu jo perjantaina, mutta vielä tykkiladun pääsi hyvin kiertämään. Paikoin lunta oli jopa puolen metrin paksuudelta, mutta paikoin aika ohuelti, varsinkin urheilukentän katsomon takana hyllyllä. Vähän harmi, että kunnostus loppui juuri, kun oli luvassa pakkasöitä ja hyviä kelejä. Mutta joskushan se hiihtokausi aina väistämättä loppuu. Ja ehkä myös ladun varressa nähty kevään ensimmäinen västäräkki yritti kertoa, että hiihtokauden voisi jo lopettaakin.
Kauden viimeinen hiihtolenkki Hyrylässä 15.4.2023
Viime keväänä Hyrylän ladun kunnostus loppui vasta 28.4. ja hiihdimme siellä viimeisen lenkin vappuna 1.5. Silloin ajettiin suoraan hiihdon jälkeen Juhmoon Vappurasteille. Tänä vuonna kauden viimeisen hiihtolenkin ja ensimmäisen suunnistuksen välissä oli tunnin sijasta vuorokausi. Eilen sunnuntaina oli Salossa, Muurlan Ristinummella, Ankkurirastit, suunnistuskausi alkoi sieltä.
Salossa maasto oli täysin lumeton. Perjantaina, kun kävin kotoa käsin juoksemassa Kylmäojankorvessa, poluista 90 % oli jäisiä ja lumisia. Paljon enemmän täällä Vantaalla onkin vielä lunta, vaikka alkavathan täälläkin avoimemmat metsät olemaan aika lailla sulia.
Jos tuli eilen suunnistuskauden avaus, tuli myös pyöräilykauden avaus. Kun kisapaikalle oli mökiltä vain 12 km, pitihän se mahdollisuus hyödyntää sopivaan alkuverryttelyyn pyörällä. Tuo 12 km on varsin mäkistä tietä, joten verryttely oli kyllä tehokas. Puolen vuoden pyöräilytauon jäljiltä ensimmäinen mäki tuntui todella raskaalta, mutta siitä se lähti ajaminen sujumaan vähitellen.
Edellisestä suunnistuksesta oli aikaa reilu viisi kuukautta, marraskuussa Salo Night-O yösuunnistus Äijämäessä vain noin viiden kilometrin päässä Ankkurirastien maastosta. Toki olen läpi talven hiihdon ohella yrittänyt vähän ylläpitää juoksemista, tai ehkä rehellisesti sanottuna hidastaa jonkin verran juoksukunnon heikkenemistä, mutta suunnistamassa en ole käynyt joulukuun alun korttelirastien ja maaliskuun alun sprintin lisäksi. Juoksemiseen tuli vielä puolentoista kuukauden tauko koronan takia joulukuun puolivälistä helmikuun alkuun. Odotukset juoksun ja suunnistuksen sujumisesta olivat aika lailla olemattomat, mutta mukavahan se oli lähteä Ankkurirasteille mukaan, kun niin lähellä mökkiä olivat. Eivätkä odotukset metsäsuunnistuksen suhteen ole kovin kummoiset muutenkaan olleet viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Kun matkana oli ns. pidennetty keskimatka, se tiesi omalla päivän juoksu- ja suunnistuskunnolla pitkää matkaa. Kun aloitin kilpailemista suunnistuksessa 80-luvun alkupuolella, matka oli aina ns. normaalimatka. Se oli sarjasta riippuen voittoajaltaan tunnin molemmin puolin. 80-luvulla oli myös pitkä matka, joka on nykyisin erikoispitkä eli riittävän pitkä tai liian pitkä. Sitä matkaa suunnistettiin vain SM- ja pm-kisoissa (piirinmestaruus). 90-luvun alussa rinnalle tuli pikamatka, joka taisi olla 20-25 minuuttia eli selkeästi erilainen matka.
Mahtoiko sitten olla 2000-luvun alussa vai jo 90-luvun lopussa, kun matkat taas muuttuivat. Tuli sprintti, 12-15 min, joka alkuun oli metsässä, mutta myöhemmin kaupunkiympäristössä. Pikamatka muuttui keskimatkaksi ja piteni 10 minuutilla. Normaalimatkasta tuli pitkä matka ja pitkästä erikoispitkä. Nykyään siis ainakin teoriassa on hyvinkin vaihtelevia matkoja suunnistuksessa.
Käytäntö on kuitenkin vähän erilainen. Sprintti toki on oma lukunsa, se on lyhyt ja kaupunkiympäristössä eli se poikkeaa selkeästi muista matkoista. Suurin osa tämän päivän kilpailuista on kalenterin mukaan keskimatkoja, pitkiä matkoja on varsin vähän. Vain osa keskimatkoista on keskimatkan mittaisia, aika moni on Ankkurirastien tapaan ns. pidennettyjä keskimatkoja. Ja vastaavasti osa harvoista pitkistä matkoista on ns. lyhennettyjä pitkiä matkoja tai ”keväisen lyhyitä” pitkiä matkoja. Erikoispitkää on tarjolla käytännössä vain SM-kisoissa lokakuussa, joillain alueilla taitaa olla vielä AM-erikoispitkät.
Moni kaipaa kunnon pitkiä matkoja, mutta kun niitä joskus on, aika harva lähtee mukaan. Ollaanko nykyään sitten huonommassa kunnossa kuin ennen vai ovatko maastot muuttuneet raskaammiksi? Varmasti molemmat syyt vaikuttavat, mutta ehkä jälkimmäinen enemmän. Ennen oli huonommat kartat, vähemmän rasteja ja vähemmän metsänhoidon aiheuttamaa hitautta ja raskautta. Nyt on tarkat kartat, pienemmät maastot, radoista tullee väistämättä fyysisesti raskaampia. Kyllä se niin taitaa olla, että nykyisissä maastoissa on helpompi järjestää lyhyempi kisa kuin pidempi ja osanottajiakin tulee enemmän. Ja kun nykyään aikaerot ovat sarjoissa niin suuria, se mikä on parhaille keskimatka, on hitaimmille pitkääkin matkaa pidempi.
Se on vähän sääli, että nykykisat muistuttavat niin kovasti toisiaan. Omakin seura järjesti Peikkorasteja pitkän matkan kilpailuna vuoteen 2019 saakka, mutta sen jälkeen todettiin, että keskimatka tuo enemmän osanottajia ja kartan tekemisessä on vähemmän työtä. Sain itse olla toistaiseksi viimeisten pitkän matkan Peikkorastien ratamestarina. Pääsarjoissa kartta oli A3 1:15 000 ja miesten pääsarjan rata oli 14 km ja rasteja 15, pisin rastiväli lähes 5 km.
En missään nimessä moiti kilpailujen järjestäjiä. Seurat pyrkivät vastaamaan kysyntään, järjestämään sellaisia kisoja, mihin osallistutaan. Se ei seuroja kauheasti auta, että haluttaisiin osallistua, jos ei kuitenkaan osallistuta. Niinpä Peikot järjesti 2021 keskimatkan Peikkorastit, viime vuonna Salon Seudun Rastiviestin ja tänä vuonna AM-keskimatkan. Pienenä mainoksena muuten todettakoon, avoin Varsinais-Suomen AM-keskimatka suunnistetaan 23.7. Juvankoskella legendaarisessa Hirstenmäen maastossa. Jos joku ei Hirstenmäkeä tunne, sehän on yksi Etelä-Suomen hienoimmista ja vaativimmista avokalliomaastoista, erittäin pienipiirteistä ja korkeusaroa 75 metriä. Kannattaa tulla pidemmästäkin matkasta, jos kalenteriin sopii.
Mutta sitten itse asiaan eli eilisiin Ankkurirasteihin. Kisa oli siis ns. pidennetty keskimatka, mutta ehkä se, ainakin oman sarjan rata, oli enemmänkin lyhennetty pitkä matka. Mukaan oli saatu pidempiä reitinvalintavälejä, joilla oikeasti oli reitinvalintaa eikä keskimatkalle tyypillisiä lyhyitä rastinottovälejä ollut montakaan. Itse kyllä sprinttien ja pitkän matkan ystävänä tykkäsin radasta.
Ensimmäiset pari rastia meni hyvin, vaikka ajauduinkin ykkösellä liikaa vasemmalle ja jyrkännerivistö pakotti kiertämään vielä kauempaa vasemmalta. Kolmosella tuhrasin jonkin aikaa rastiympyrässä kiertelemässä kumpareita ja neniä, joita löytyikin aika monta ennen rastia. Tuo oli minulle tyypillinen virhe, kalliolla ampumakojun luona tiesin tarkalleen missä ollaan, mutta luotin, että rasti tulee vastaan, kunhan pääsee rastiympyrään. Ei tullut. 200 metrin väliin meni aikaa melkein neljä minuuttia.
5-6 oli hyvä reitinvalintaväli. Oli tarjolla reitti suoraan, kierto oikealta polkuja pitkin tai vasemmalta niityn ja polkujen kautta. Yleensä aina hyödynnän polkukierrot, mutta tällä kertaa menin suoraan.
Kuutosen jälkeen taas tuli pummi, joka ei ollut minulle tyypillinen, vaikka onhan noitakin sattunut. Tulin kuutoselle suoraan ja lähdin suunnistamaan väliä 6-7 väärin päin eli 180 astetta väärään suuntaan 7-6. Mikään ei tietysti oikein täsmännyt, mutta vasta kun rinne alkoi jyrkemmin laskea ja avokalliot loppuivat, ymmärsin, mitä oli käynyt. Kalliolla ennen seiskaa näin rastin alhaalla vasemmalla, mutta uskoin, että oma on alhaalla oikealla. Ei ollut. Tiesin kalliolla täsmälleen, missä olin, mutta unohdin vilkaista kompassia. 140 metrin väliin meni aikaa 4.25.
8-9 oli toinen hyvä reitinvalintaväli. Tarjolla taas suoran reitin lisäksi polkukierto vasemmalta ja niityn kautta oikealta. Jälleen itselleni epätyypillisesti päätin mennä suoraan.
Kymppi oli kaikille yhteinen rasti ennen tienylitystä. Menin kartta rullalla, kun edellä näkyi porukkaa. Taisivat kaikki mennä kartta rullalla, kun kukaan ei tahtonut osua rastille.
Tienylityksen jälkeen tuli Melkkomäen nousu. Se olikin melk(k)oinen mäki, 50 metriä jyrkkää penkkaa suoraan ylös. Taas tein samanlaisen virheen kuin kolmosella, tosin aikaa siihen meni hyvin vähän. Mäen päällä suolla oli rasti ja tiesin, missä se oli. En katsonut kompassia ja jatkoin suolta aivan liikaa vasemmalle.
Melkkomäellä on muuten ollut aikanaan hyppyrimäkikin. Isä muistelee siitä hypänneensä 1950-luvun alussa. Mäki oli Melkkomäen itärinteellä. Ylämäki oli tehty puusta, alamäki luonnonrinnettä. Mäen mäkiennätys oli 32,5 metriä ja Muurlan Vihuri järjesti siinä kilpailuja 1945-1955. Lieneekö paikalla enää mitään, mistä voisi päätellä siellä mäen aikanaan olleen. Ei välttämättä ole.
Viimeisellä rastivälillä mitattiin puhtaasti fysiikkaa. Loivaa nousua polkua pitkin ja päälle pitkä pätkä mäntykangasta.
Kun katsoo rastiväliaikoja, selvästi keskivertoa parempia olivat 8-9 ja 12-M. Ja taas selvästi keskivertoa huonompi 6-7. Tuo sillä ajatuksella, että rastivälisijoitukset 26 (loppusijoitus) plus/miinus 5 sijaa ovat ”normaaleja”. Eihän se sitä tarkoita, että esim. 2-3 olisi mennyt hyvin, mutta näytti monella muullakin menneen huonosti. Ei ollut yllätys, että parhaat välit olivat helpot 12-13, maaliviitoitus ja pitkä 8-9, jossa maasto oli hyväkulkuista ja rasti löytyi suoraan. Mihinkään ei ole talven aikana muuttunut se totuus, että minulle parhaita välejä ovat helpot välit hyväkulkuisessa maastossa. Siitäkin huolimatta, että juoksua on alla tänä vuonna huimat 34 km ja siinä on jo Ankkurirastien 6 km mukana. Ja kyllähän nykyään tulee valtavasti eroa parhaimpiin, eikä se näillä juoksu- ja suunnistusmäärillä mihinkään siitä muutu. Ei siinä edes kelloa tarvittaisi, kalenteri riittäisi. Mutta kivaa hommaa suunnistus silti on.
Tänään oli kahden viikon reissun vasta toinen luistelupäivä. Yleensä Saariselällä ladut ovat hyvässä kunnossa, vaikkakin osa laduista on liian kapeita luisteluun (niillä saa silti luistella). Kapeimmilla laduilla luistelubaanan leveys on vain 180 cm, joka tarkoittaa sitä, että ylämäissä luistelijat väistämättä rikkovat ladut. Ja kun leveä valolatu ajetaan kahdella vedolla, keskelle baanaa muodostuu notko ja keskikohdan ja ladun väliin harjanne. Ladut on kuitenkin yleensä aina ajettu hyvään kuntoon, vaikka edellä mainitut ongelmat ovatkin olemassa.
Tänään oli jotain muuta(kin) ongelmaa. Luistelubaanat oli ajettu lähes kauttaaltaan niin, että ns. latukoneen kammanjälkeä ei näkynyt eli baana oli ajettu pelkillä ketjuilla niin, että reunat olivat hyvin epätasaiset ja keskikohta hyvin kova. Kun keli vielä vaihteli jäisen ja sohjoisen välillä, luistelu ei ollut helppoa. Oliko sitten ajettu liian kovaa vai oliko koneiden hydrauliikassa jotain pielessä…
Lenkki tuli kuitenkin tehtyä. Tänään pääsi kokeilemaan täksi kaudeksi hommattuja Madshusin vihreäpohjaisia. En ole tänä talvena niillä päässyt hiihtämään kuin kymmenkunta lenkkiä, kun etelän tammikuun vesikelitkin menivät ensin koronasta toipuessa ja sitten täällä Saariselän pakkaskeleissä. Vaikka kukapa sitä nyt varsinaisesti vesikeliä toivoisi. Kyseessä on siis erityisesti karkealla ja märällä lumella toimivat sukset. Täällä ei kyllä lumi ole vielä juurikaan karkeaa, mutta hyvin ne silti luistivat.
Hiihdettiin Tiinan kanssa ensin valolatua Saariselälle. Ensimmäinen tauko pidettiin Kummituskämpän seinustalla. Tarkoitus oli hiihtää Luttotuvalle, mutta Luton ladun luistelubaana oli niin epätasainen, että kurvaattiin takaisin. Sen sijaan rinnekoneen ajamat pätkät hiihtokeskuksessa olivat aivan loistavat, mutta olisi se vähän tylsää ollut siinä pätkällä kovin pitkään hiihtää.
Maisemaa Vahtamapäältä Iisakkipään ladulta. Kiilopäällä kiiltelee jäätynyt lumen pinta auringossa. Vastaavaa oli pienellä alueella tiistaina Rautupäällä.
Päätettiin lähteä Iisakkipään ladulle. Ei se yhtään sen parempi ollut, mutta veipä ainakin oikeaan suuntaan. Luttotuvalta olisi pitänyt tulla myös takaisin samaa latua tai kiertää Palopään kautta. Ja maisemathan ovat aina kohdillaan Iisakkipään ladulla. Eilisen lämpimän päivän merkit näkyvät monella tavalla tunturissa. Kiilopäällä näytti iso alue huipun lähellä menneen jäähän, se kiilteli auringossa. Kaikki tunturissa olleet lumimöykyt, jotka olivat lumen peittämiä tunturikoivuja, olivat sulaneet. Luultavasti myös kovettuneet lumikinokset ovat sulaneet tasaisemmiksi.
Toinen tauko pidettiin Rumakurun vanhalla tuvalla. Sisällä oli kylmempi kuin ulkona, joten istuttiin portailla. Syötiin perinteiset pääsiäishiihto-Mignon-munat. On se vaan hyvää suklaata, kun niitä syödään vain kahtena päivänä pääsiäisen hiihtolenkeillä yleensä hienoissa taukopaikoissa. Eli ostetaan aina neljä munaa hyvissä ajoin ennen pääsiäistä.
Lähdin tauon jälkeen käymään Luulammella, Tiina taas lähti suoraan neljän ladun risteyksen kautta kohti Kiilopäätä. Luulammen latu oli sitä samaa kuin muutkin, lisäksi siihen oli kelkka tehnyt ylimääräiset urat ja aurinko lämmitti niin, että baana oli varsin pehmeä. Paluumatkalla pysähdyin Rumakurun uuden tuvan kohdalla, joka on vastapäätä itse Rumakurua. Rumakurun uuden tuvan ”uusi” on varsin suhteellinen käsite, se on nimittäin 63 vuotta vanha, rakennettu 1960. Vanha sen sijaan on oikeasti vanha, rakennettu jo 1800-luvun lopussa.
Rumakuru
Rumakurusta jatkoin neljän ladun risteyksen kautta Hirvaskuruun. Siellä oli jännästi sulanut kokonaan puronvarren sammalikko. Mistä lie tuollainen ilmiö, kun ympärillä oli metri lunta. Liekö siinä lähde…
Sula sammalikko lumen keskellä Hirvaskurussa
Hirvaskurusta kurvasin Kuutamoladulle ja hiihdin Piispanojan kautta Onninjäljelle, oikoladun kautta Ahopäälle ja edelleen Kiilopäälle, missä Tiinakin vielä oli.
Maisema Ahopäältä
Kiilopäältä hiihdettiin loppumatka yhdessä Sivakkaojan ladun kautta. Baana oli paikoin niin pehmeä, että suksi upposi siihen ja jossain meni sauva läpi. Lämpötila kävi pakkasella vasta aamulla klo 6-8.30 ja silloinkin vain -1,5 asteen verran. Päivän ylin lämpötila oli +7. ”Vaihteeksi” paistoi aurinko koko päivän, tosin jokunen pilvikin oli taivaalla.
Kategoria(t):Hiihto|Avainsanat:hiihto, Saariselkä|Kommentit pois päältä artikkelissa Pääsiäishiihtoa
Tänään hiihdettiin 39 Vaskoolihiihto. Reittejä oli aikaisemmasta muutettu sen verran, että pisin matka 60 km hiihdettiin kahtena lenkkinä. Entinen 40 km oli nyt 30 km, mutta reitti oli sama eli matka oli korjattu. Samasta syystä vanha 20 km oli nyt sen todellinen pituus 15 km. 60 km oli ennen 52 km, nyt täydet 60 km. Yksi kierros taisi olla aika tarkkaan 30 km ja loppu maaliin 600 metriä lisää. Isoin muutos oli siis pitkällä matkalla, enää ei noustu Palopäälle eikä Kiilopäälle. Olen aina ennen hiihtänyt pitkän matkan hienojen maisemien takia, mutta tällä kertaa tyydyin 30 km:iin, kun ei tuntunut mielekkäältä kiertää kahta kierrosta latuja, joita täällä on taas pari viikkoa kierrellyt. Ja kun parin viikon aikana on suksia ulkoilutettu yli 40 tuntia, 30 km kisavauhtia tuntui aivan riittävältä.
Tähän päivään osui se päivä keväästä, kun lumi menee kunnolla märäksi. Yöllä oli pakkasta vain -0,5 astetta ja iltapäivällä melkein +10. Aurinko paistoi, niin kuin yhtä päivää lukuunottamatta viimeisen kahden viikon aikana. Oli siis todellinen norjalainen påskeføre (norjalaisille hiihto pääsiäisenä on sama kuin suomalaisille saunominen juhannuksena, ja Norjassa on usein tällainen keli ainakin etelän tuntureilla). 30 km lähtö oli klo 9. Silloin lämpötila oli jo plussalla, mutta alkumatkasta lumi oli vielä pääosin kuivaa ja melko nihkeää. Joissain paikoissa latu oli liipalla. Vellinsärpimäpään nousu oli vielä pääosin varjossa ja siinä pehmeä purkkivoide (Swixin VR65/VR60/VR55) piti vielä ihan hyvin. Pätkä Taajoslaavulta Luuvaaran nousun juurelle oli märkää ja pito olematon. Luuvaaran nousussa pito oli kohtuullinen, mutta koko loppumatkalla se oli lähes koko ajan täysin olematon. Tuli siis odotettuakin enemmän tasatyöntöä.
Vaikka korkeuseroa oli paljon vähemmän, ei tänäänkään tasamaalla hiihdetty. Alin kohta oli Vellinsärpimän risteys Luton varressa 233 m ja korkein Vellinsärpimäpää 365 m. Reitti oli kuitenkin sellainen, että siinä ei kauheasti ollut paikkoja, missä palautuisi. Ensimmäisen 13 km matkalla Vellinsärpimäpäälle ei alkulaskun jälkeen ollut edes 10 sekunnin mittaista laskua palautumiseen. Se teki hiihdosta raskaampaa kuin reittiprofiilista voisi äkkiseltään ajatella. Yritin vielä ensimmäiset 5 km pitää tulevan voittajan selän näköetäisyydellä ja hiihdin omaan kuntoon nähden vähän liian kovaa. Kun itsellä tasatyönnössä vauhti on yli 20 km/h, tekniikka ei tahdo ihan pysyä kasassa ja työntö lähtee liikaa pelkillä käsillä. Kun sitä tekee useamman kilometrin, loppumatka onkin aika työläs.
Vellinsärpimäpään nousussa sai sentään hiihdellä vielä hyvällä pidolla vuorohiihtoa, mutta eivätpä siinä kädet enää juuri palautuneet. Taajoslaavun laskussakin piti aika paljon työnnellä, että vauhti pysyi riittävän kovana. Oikea latu oli liukas, vasen latu ja luistelubaana ei. Laskussa oli paljon aikaisempien lähtöjen ohitettavia ja aina ladulta sivuun hypätessä vauhti hidastui ja piti työntää lisää.
Kuten jossain aiemmassa jutussa totesin, Taajoslaavun ja Luuvaaran juuren välinen latu menee uutta reittiä. Ennen se meni tasaista suota, nyt se nousee vajaa 15 metriä rinteeseen. Siihen paistoi aurinko ja lumi oli jo ihan märkää, vaikka kello ei ollut vielä kymmentäkään. Nekin kinkamat piti mennä tasatyönnöllä. Luuvaraan nousussa pystyi vain paikoin hiihtämään rentoa vuorohiihtoa, vaikka pito olikin kohtuullinen.
Lähes koko loppumatka Luulammelta maaliin olikin sitten märkää ja pitoa ei ollut. Rumakurun jälkeen taisi olla lyhyt varjoinen kohta, jossa suksi vielä piti, muuten ei.
Viimeiset nousut valoladulla ottivat tosi koville, millään ei meinannut päästä ylös. Maalisuoralta kuvattu video kertoo kaiken. Tuollaista se on, kun evhäät on syöty (Sami Jauhojärveä lainaten). Vaikeaa oli ollut muillakin, kun oli 30 km pertsalla toinen. Ja varsinkin pitkällä matkalla oli monella mennyt aikaa ja voimia riittämiin.
Kuulutus: ”Ja nyt Jari Kleemola Keravan Urheilijat miesten 30 kilometrin perinteisen hiihtäjä toinen sija.” Hiihtäjä itse: ”Tuntui vielä pahemmalta kuin miltä näytti. Noin säälittävää meno on, kun #pönkä’lihakset ovat aivan loppu ja yhtään ei pidä.” #Vaskoolihiihto#Saariselkäpic.twitter.com/zIeXaRzzwX
Kun vertaa tulosluetteloa viime vuoden tuloksiin, näkee sen, että moni muukin on ajatellut, ettei halua hiihtää kahta kierrosta. Eli 30 km matkoilla on enemmän osanottajia viime vuoteen verrattuna, 60 km:llä vähemmän. Vuosi sitten osanottajia oli vähän yli 300, tänä vuonna vähän alle. Parhaina vuosina mukana on ollut 700 hiihtäjää. Sama ilmiö on menossa täällä kuin niin monissa muissakin tapahtumissa, osanottajamäärät vähenevät vuosi vuodelta.
Iltapäivällä käytiin pitkästä aikaa Kuurakaltiossa Kiilopäällä, siis savusaunassa ja avannossa. Itse olen käynyt avannossa viimeksi ennen koronaa helmikuun alussa 2020. Kiilopään savusaunassa ollaan viimeksi oltu varmaankin neljä vuotta sitten. Tosin viime kesänä käytiin Lapland O Weekin yhteydessä kyllä uimassa ilman savusaunaa. Nykyään saunavuoro pitää varata etukäteen. Varasin meille vuoron viikko sitten eli aika suosittuja ne ovat. Yksi vuoro on puolitoista tuntia ja saunaan pääsee 25 henkilöä. Käytäntö on järkevä sesonkiaikoina, tuo määrä kun suunnilleen saunaan mahtuu. Yhdessä illassa ehtii saunoa 75 henkilöä. Sesonkiaikaan sauna on lämmin ma-pe, pääsiäisviikolla ma-la.
Muotkan ja Niilanpään välistä luontolatua Kiiloselällä
Aikaisin aamulla oli satanut muutama sentti lunta ja aamulla oli pakkasta -7. Kuten eilen kirjoitin, tämä oli ennusteen mukaan ensimmäinen päivä, kun lämpötilan piti nousta plussalle. Aurinko taas paistoi, tosin ei pilvettömältä taivaalta. Tuulta oli varsin vähän, tunturissa 3-4 m/s. Tänään oli siis hieno tunturihiihtopäivä. Suunnittelin, että hiihtäisin Rautuntureilta Ahopäälle. Itse asiassa suunnittelin, että olisin käynyt myös Rautulammen tuvalla, mutta avotunturin reunalle pääseminen, 7 km ylämäkeen (140 metriä nousua) vei sen verran kauan aikaa, että en käynyt Rautulammella saakka.
Tiina lähti kiertämään Rautulammen lenkkiä, joten lähdimme samaa matkaa nousemaan kohti Niilanpäätä hienossa Kiiloselän mäntymetsässä. Ylempänä tunturi alkoi vähitellen pilkottaa puiden välistä. Niilanpään vanhan porokämpän ja -erotuspaikan kohdalla on jo avotunturia.
Niilanpään vanhan poroerotuspaikan aitaa
Alun nousu Tievalta Niilanpään harjanteelle oli 230 metriä nousua vajaan 8 km matkalla. Hiihdettiin siis Niilanpään porokämpältä Rautulammen lenkin latua. Viime viikolla totesin, että Rautulammen lenkki on nykyään helpompi hiihtää myötäpäivään ja nyt sen näki käytännössä: lasku Niilanpäältä Kuutamokurun yläpäähän on aika kova. Itse laskin tunturisuksilla siksakkia vasemmalta hankea pitkin, Tiina laski auraamalla latua pitkin kuten useimmat muutkin. Osa käveli. Kuten jutun lopussa olevasta kartasta näkee, nousut ja laskut piti tänään mennä mutkitellen siksakkia.
Kuutamokurun yläpäästä hiihdettiin yhdessä Rautupään eteläpuolelle. Siitä minä kurvasin pohjoiseen kohti Rautupään huippua ja Tiina jatkoi latua kohti Rautulampea. Tunturissa hanki kyllä kantoi hyvin, mutta se oli erittäin epätasaista. Hienoiksi muotoutuneet kinokset olivat kovettuneet niin koviksi, etteivät ne juurikaan antaneet periksi suksen alla. Välillä oli vähän jäistäkin, jossain pehmeääkin. Teräskanttiset tunturisukset olivat tarpeen ja meno oli hidasta epätasaisuuden takia. Lumen pinta oli ihan erilaista kuin viime viikolla Vahtamapäällä.
Nattaset Rautupään huipulta
Rautupää oli päivän ensimmäinen noustu tunturi. Rautupää, Niilanpää ja Kiilopää ovat hyvinkin saman korkuisia. Maastokartan käyrien perusteella Rautupää on 535 m, Niilanpää 540 m ja Kiilopää 545 m. Gepsin mukaan Kiilopää olisi metrin korkeampi kuin Niilanpää ja 4 metriä korkeampi kuin Rautupää. Kunkin laki on niin laakea, että vaikea sanoa, millä kohtaa korkein kohta on.
Kovettuneita kinoksia
Lasku Rautupäältä Kuutamokurun yläpäähän oli röykkyinen kovettuneiden kinosten takia. Lähellä Kuutamokurun alkua oli täysin tuuleton kohta, sopiva paikka ensimmäiselle evästauolle. Tauon jälkeen kiersin Kuutamokurun pään ja lähdin nousemaan Niilanpäälle ja edelleen Kiilopäälle. Lumen pinta jatkui samanlaisena koko matkan Kiilopäälle. Maisemia ei voi moittia, todellista tunturimaastoa.
Lasku Kiilopään huipulta Kiilopää-Luulampi-ladulle oli jyrkkä, mutta mukavasti sekin meni kunnon siksak-laskulla. Ladun luona piti tarkistaa kartasta, missä kohtaa poroaidan portti on, että osuisi siihen mahdollisimman suoraan.
Poroaidan portti ylhäällä tunturissa. Tästä menee Kiilopään ja Luulammen välinen kesäreitti.
Tarkoitus oli poroaidan jälkeen käydä katsomassa isoa kurua, josko siellä vaikka olisi kiirunoita, mutta muistin alueen vähän väärin ja hiihdin liikaa vasemmalle. En viitsinyt enää kiivetä takaisin. Sen sijaan kävin katsomassa toista kurua, jossa kesäkuussa 2020 oli vielä hurjan paljon lunta. Sama kuru on alla olevassa kuvassa.
Kuru Ahopäillä
Seuraavaksi suuntasin kohti Ahopäiden sitä huippua, joka on lähinnä Ahopään latua. Matkalla kävin katsomassa meidän kesäkuun 2020 keskiyön hiihtopaikkaa. Päivän viimeinen tunturi oli Ahopää. Ahopään nousuhan on ihan kunnon nousu, mutta ei se tämän päivän korkeusprofiilissa näytä juuri miltään, vaikka latu ei edes nouse tunturin huipulle.
Kävin Kiilopäällä tauolla ja hiihdin Sivakkaojan latua takaisin kämpille. Lumi oli alhaalla märkää, lämmintä peräti +6 astetta.
Oli hieno retkipäivä, aikaa meni reilu viisi ja puoli tuntia, vaikka matkaa kertyi vain vajaa 31 km. Tunturissa hiihtäminen oli tänään erityisen hidasta. En ole ikinä saanut niin paljon ihailla tuulen muovaamia lumen muotoja, yleensä niitä näkee yksittäisissä paikoissa, nyt niitä sai katsella yli kolme tuntia. Ei näkynyt kiirunaa tai juuri mitään muutakaan lintua. Pulmusen sentään kuulin Rautupäällä, ensimmäiset ovat ehtineet jo tänne asti. Vielä niiden ei ole helppo löytää syötävää, kun pälviä ei ole, mutta näillä lämpötiloilla niitä kyllä pian alkaa ilmestyä tunturiin.
Päivän retken korkeusprofiiliPäivän retken reittikartta
Ensimmäinen viikko täällä oli harvinaisen vähätuulista ja se mitä tuuli, tuuli pohoisesta. Nyt toinen viikko on alkanut varsin normaalin tuulisena ja tuuli on kääntynyt etelän ja lounaan puolelle. Lenkillä on aina mukavampi, jos loppumatkasta on myötätuuli. Nyt kuitenkin kävi niin, että hiljaisen tuulen ja pohjoistuulen aikaan asuimme latuverkoston pohjoisosassa Saariselän etelärinteellä tutussa kämpässä, joten yleensä lenkin lopussa oli vastatuuli. Eilen siirryimme verkoston eteläreunaan Tievatuvalle, joten lenkin lopulla on taas aina vastatuuli. Tänään(kin) paistoi kuitenkin aurinko. Aurinkoisia päiviä on ollut paljon.
Tänään oli ennusteen mukaan viimeinen päivä, kun päivälläkin oli pakkasta. Aikaisin aamulla oli -19, iltapäivällä -2. Aurinko tosiaan paistoi koko päivän, vaikka nyt illalla on pilvistä. Lähdettiin yhdessä Tiinan kanssa kohti Laanilaa, Tiina luistellen ja minä pertsaa. Keli oli aamupäivällä reissun tähän mennessä liukkain erityisesti poroaidan ja Laanilan välillä ladulla, jota ei ollut tänään ajettu. Laanilasta lähdin kiertämään Piispanojan kautta Kuutamolatua, Tiina hiihti suoraan Saariselälle. Tarkoitus oli hiihtää Kaunispään ja Palopään yli Moitakurun latukahvilaan tauolle. Tunturissa oli kuitenkin niin kova tuuli, ladut ummessa ja baana melkeinpä jäinen, että päädyin tauolle jo Kaunispään huipun ravintolaan.
Tunturimaisemaa Kaunispään rinteeltä Kiilopään suuntaan
Tauon jälkeen alkoi pitovoiteiden auraus pohjista. Latu Kaunispäältä alas Palopään suuntaan ei ole avotunturissa jyrkkä, mutta kun pohja oli melkeinpä jäinen ja siellä täällä kunnon kinoksia, kovassa myötätuulessa vauhti kiihtyi turhan kovaksi auraamatta. Pitkä pertsasuksi äkkiä tökkää tai haukkaa kinokseen tai lähtee alta jäisellä baanalle ja sitten sattuu. Parempi siis jarruttaa pidot pois. Tuota laskua on tosi harvoin tullut laskettua, yleensä hiihdän sen ylös. En ihan muistanutkaan, kuinka mutkainen ja vauhdikas se on varsinkin pertsasuksilla. Alas kuitenkin pääsin ja Palopään nousussa tuli taas äkkiä lämmin. Pito alkoi olla vähän niukka, mutta vielä kuitenkin pääsi.
Ylhäällä Palopäällä latu oli taas ummessa. Palopään laskussa Moitakuruun alusta oli samanlainen kuin Kaunipäällä avotunturissa, jäistä baanaa ja kinoksia. Alas siitäkin selvittiin, mutta loputkin pidot hävisivät. Seuraava etappi Luttotuvalle on kuitenkin varsin laskuvoittoista, joten päätin mennä tasatyöntöä sinne ja voidella siellä. Melkein koko matkan saikin työntää, vastatuuli on sen verran kova. Olin luullut, että ei tuuli sinne metsään osuisi, mutta osuihan sen. Tähän saakka täällä on pärjännyt vihreällä purkilla ja Blå Extralla, mutta Luttotuvalla laitoin hiukan pehmeämpää Swixin VR50:stä. Luttotupa oli mukavan lämmin, söin siellä evässämpylän.
Päivän raskain etappi oli Luttotuvalta Saariselälle kovaan vastatuuleen. Iisakkipään ja Kaunispään välinen laakso toimi kuin tuulitunneli. Ensin oli pitkä matka loivaa nousua nihkeällä ladulla ja sitten pahin tuulipaikka laskettelurinteiden juurella. 8 km/h oli siinä hyvä vauhti.
Eipä hiihtäminen kauheasti helpottunut valoladullakaan, mutta se sentään mutkittelee sen verran, että vastatuuli ei ole ihan jatkuvaa. Tiina oli hiihtänyt Saariselältä suoraan Palopäälle ja hiihti koko ajan muutaman kilometrin edellä. Savottakahvilassa sitten viimein sain kiinni ja loppu hiihdettiin taas yhdessä munkkikahvien jälkeen.
Loppumatkalla latu oli melkeinpä koko ajan joko tuiskulumen, roskien tai molempien peitossa. Paikoin kinos peitti ladun kokonaan.
Paksu kinos peitti oikeanpuoleisen ladun kokonaan
Hiihtäessä ei ihan hahmota, että kun Luttotuvalta lähtee Saariselälle, Laanilaan ja Kiilopäätä kohti, reitti pääosin nousee aina poroaitaa edeltävälle mäelle saakka, korkeuseroa on 115 metriä. Jos oli koko paluumatkan, melkeinpä puolet koko lenkistä, vastatuulta, tänne sentään viimeiset kolme kilometriä on alamäkeä (vajaa 70 metriä 3 km matkalla). Vastaavasti tietysti aamulla se sama on ylämäkeä. Päivän lenkki oli aika raskas, 53 km ja reilu 900 metriä nousua. Aikaa meni reilu neljä ja puoli tuntia eli vauhti ei varsinaisesti päätä huimannut tänään(kään).
Päivän latuprofiili
Meidän tämän viikon majapaikkamme on mökki Tievatuvalla Kakslauttasjoen varrella.
MökkiMaisema mökin ikkunasta
Linnuista on kyselty. Saariselän kämpän pihalla ja muutenkin Kaunispään etelärinteessä lauloi useita taviokuurnia, täällä Tievalla niitä ei ole kuulunut. Saariselällä nähtiin ikkunasta talitinttejä, yksi hömötiainen ja käpytikka. Ja pupuja, metsäjäniksiä, vaikka eiväthän ne lintuja ole kuten ei pihapuussa pyörinyt oravakaan. Hömötiaisia näkee nykyään harvoin, mutta täällä niitä vielä on. Pihalla lauloi myös viherpeippoja. Täällä Tievalla taas seurattiin aamupalapöydästä kahta lapintiaista. Lenkeillä on näkynyt korppeja ja kolme kuukkelia (jostain syystä niitä on ollut tosi vähän). Riekkojen jälkiä on näkynyt paljonkin, mutta itse lintua ei vielä.
Kategoria(t):Hiihto|Avainsanat:Kaunispää, Saariselkä|Kommentit pois päältä artikkelissa Aurinkoa ja kova tuuli
Vellinsärpimäpään nousu Vellinsärpimän ja Taajoslaavun välillä
Eilen ja tänään on ollut varsin vaihteleva sää. Eilen oli aurinkoinen pakkasaamu (-14) ja aurinko paistoi pitäkälle iltatapäivään. Illalla pyrytti lunta kovan tuulen kanssa. Tänään taas aamulla paistoi aurinko, mutta pakkasta oli varsin maltillisesti (-8). Jo ennen puolta päivää meni pilveen, tuuli varsin kovaa ja iltapäivällä tuli sakeita lumikuuroja. Iltapäivällä oli eilen pakkasta -5, tänään -3 astetta.
Eilen aamulla lähdettiin yhdessä hiihtämään ja minäkin päätin kokeilla luistelua viikon pertsahiihdon jälkeen. Se oli virhe, koska lumi oli edelleen varsinkin jyrkempiin ylämäkiin luistellessa erittäin nihkeää. Laskuissa ja helpoilla pätkillä sentään oli vähän helpompaa. Hiihdettiin Vellinsärpimän ja Taajoslaavun kautta Luulammelle. Latu kulki Taajoslaavun ja Luuvaaran nousun välillä eri reittiä kuin ennen. Kun ennen latu meni suota pitkin, nyt se kiertää ylempää oikealta ”kuivaa maata” pitkin.
Komea oli sää tänäänkin. Yöllä -14, iltapäivällä -5, aurinko paistoi. Keli oli tänäänkin todella nihkeä varsinkin luistellen ja varsinkin jyrkissä nousuissa. Laskuissa luisti ihan hyvin. Huomenna täytyy palata suosiolla pertsaan. #hiihto#Saariselkäpic.twitter.com/5c2qhYUXqu
Luulammen kahvilassa pidettiin tauko. Tiina jatkoi tauon jälkeen Rumakurun ja Laanilan suuntaan, minä lähdin Kiilopään yli.
Tunturimaisemaa Kiilopään nousun alaosassa. Tunturin rinteellä vähän keskeltä vasemmalle aika ylhäällä on poroja, mutta ei niitä oikein kuvasta näe.
Kiilopään nousu oli varsinkin eilisellä kelillä todella raskas, suksi ei luistanut mihinkään. Hankaluutta lisäsi, että nousu oli tänä vuonna huomattava vino sivulle. Sellaisessa luistelu ei ole helppoa. Lisäksi alaspäin laskevat olivat auranneet reilun vallin keskelle luistelubaanaa, mikä lisäsi nihkeyttä vielä entisestään.
Kiilopään nousu, tai lasku, maisema Luulammen suuntaan
Hienoa maisemaa Luulammen suuntaan ei juurikaan pysty katsomaan alaspäin laskiessa, mutta ylös mennessä on mukava muutamaan kertaan pysähtyä ladun sivuun ja ihailla maisemaa taaksepäin. Luonnollisesti myös ladun korkeimmasta kohdasta maisemat ovat hienot.
Maisema ladun korkeimmalta kohdalta Luulammen suuntaan
Kiilopään laskussa keli oli onneksi sen verran nihkeä, että vauhtia oli parhaimmillaan ”vain” 53 km/h. Joskus on menty 65 km/h. Pidin toisen tauon jo 6 km ensimmäisen jälkeen Kiilopäällä. Tulihan tankattua kunnolla.
Paluumatkan hiihdin Sivakkaojan kautta poroaidalle ja valolatua takaisin Saariselälle. Paras osuus luistella oli poroaidan ja Laanilan välillä. Laanilasta Saariselälle oli hiihdetty niin paljon, että sekä latu että luistelubaana olivat erittäin nihkeitä. 45 km lenkki oli todella raskas, mutta kyllä kelpasi hiihtää, kun sää oli niin hieno.
Tänä aamuna kyllä tuntui eilinen raskas lenkki, mutta kun aamupäivällä lähdettiin hiihtämään, äkkiä se taas tuntui mukavalta. Kun eilen oli luistellen niin nihkeä keli, lähdin tänään taas pertsaa, Tiina luistellen. Tänään olisikin sitten ollut parempi luistelukeli. Luistelubaana oli kohtuullisen liukas, kun taas latu meni kovassa tuulessa monin paikoin osin umpeen.
Maisema Vahtamapäältä Iisakkipään ladun korkeimmalta kohdalta Kiilopään suuntaan
Lähdettiin alkuun nousemaan Iisakkipään latua. Nousua tulee 150 metriä 3,6 km matkalla. Vahtamapään rinteeltä ladun ylimmästä kohdasta on tullut otettua aika monta kuvaa vuosien varrella, tänäänkin taas yksi. On se vaan hieno maisema! Yllä olevasta kuvasta näkee hyvin, miten tuuli tuiskutti ladun umpeen. Aamulla paistoi aurinko, mutta alkumatkasta oli jo puolipilvistä.
Neljän ladun risteyksestä jatkettiin Onninjälkeä ja Oikolatua Ahopään juurelle, mutta ei noustukaan Ahopään yli vaan hiihdettiin Laanilan suuntaan valoladulle. Valolatua jatkettiin etelään poroaidalle ja edelleen Sivakkaojan ladulle. Sivakkaojan varressa nähtiin ja kuultiin joku pieni, laulava lintu. Taviokuurniahan täällä laulaa siellä sun täällä, mutta tämä oli erilainen ja pienempi lintu. Ei ole oikein mitään ajatustakaan, mitä ääntä voisi koettaa haarukoida Luontoportista.
Tiina hiihti suoraan Kiilopäälle lounaalle, minä kiersin Sivakkalaakson kautta. Sivakkalaakson latu on kelkalla ajettu luontolatu ja se yhtyy ylhäällä Kiilopää-Niilanpää-latuun. Loppumatka Kiilopäälle oli melkoista vastatuulta ja latu oli monin paikoin ummessa.
Sivakkalaakson latu
Lounaan jälkeen kävimme katsomassa Kiilopäällä luontokuvanäyttelyä ja itse kuvaaja Ilkka T. Rantanen sattui olemaan paikalla kertomassa kuvista. Kuvat olivat kaikki UKK-puistosta, pääosa Kiilopään ympäristöstä.
Tauon aikana alkoi varsin sakea lumipyry ja niinpä saimme puskea paluumatkalla Ahopään yli vastatuulessa ja tuiskussa. Varsinkin laskussa oli vaikea nähdä, mistä latu ylipäänsä meni. Onneksi toinen reuna on nykyään merkattu punavalkoisin kepein sekä Ahopäällä että Kiilopäällä. Melkein saisi olla toisessakin reunassa kepit.
Ahopää tuulessa ja tuiskussa. Latu menee keppien vasemmalta puolelta.
Loppumatka taittui vaihtelevassa säässä, välillä lumikuuroja, välillä aurinko pilkotti.
Kategoria(t):Hiihto|Avainsanat:hiihto, Kiilopää, Saariselkä|Kommentit pois päältä artikkelissa Aurinkoa, tuulta ja lumisadetta
TJELDNET 